Toukokuussa, eduskuntavaalien jälkeen kirjoitin pelon tunteesta, joka säikäytti minua. Optimistina yritin uskoa parempaan huomiseen. Realistina näin, että keskusteluissa enää ei pelätä syyllistyä kansanryhmien vastaiseen kiihkoiluun. Viha tuli kaapeista ulos ja sitä on paljon ja kaikkialla.
Jopa enemmän nyt Norjan murhanäytelmän jälkeen. Maailman kasvava kriisikin on unohdettu. Nyt kinastellaan siitä, mitä on vihapuhe, onko sellaista ja miten se määritellään. Yksi professori kyseenalaista internet-puheenvuorossaan vihapuheiden olemassaolon. Hän piti keskustelua sisäpoliittisena pelotteluna, joka vaarantaa sananvapautta. Olen muuten huomannut, että ensimmäisenä ilmapiirin kovenemisen huomaavat heikossa asemassa olevat – hehän törmäävät siihen arkielämässä. Tällä en tarkoita muualta Suomeen tulleita vaan kaikkia, jotka joutuvat selviytymään pienellä toimeentulolla isojen ongelmien säestämänä.”Kauniit ja rohkeat” eivät herää edes siinä vaiheessa, kun löytyy tarpeeksi vihapuheilla aivopesty Breivikin kaltainen tyyppi.
Toisessa puheenvuorossa eräs perussuomalaiseksi muuttunut siirtolainen ihmetteli YLE:n tapaa kertoa Lontoon mellakoista. Hänestä oli suurin virhe jättää kertomatta, että kyseessä on värillisten asuttama lähiö – siis köyhien Tottenham ei hänen mielestään ole oikea määritelmä. Hän kuten monet hänen aateveljensä ja -siskonsa puhuu myös perustellusta pelosta islamin leviämisestä – kertomatta perusteluista. Eihän sillä ole mitään tekemistä vihapuheiden kanssa, kun toistaa päivästä toiseen ”totuuden” muslimien vyörystä Suomeen, heidän pyrkimyksistään vallata koko Eurooppa, elää meidän kustannuksella ryöstäen ja raiskaten kaikkea liikkuvaa?
Vihapuheet syövyttävät mieltä. Ollaan jo tilanteessa, jossa monet asiat eivät enää kosketa.
Toisaalta islamofobia muistuttaa virusta. Pelko tarttuu jäädäkseen alitajuntaan. Haastattelin ystävääni, joka kääntää Kalevalaa urduksi. Hän on asunut Suomessa yli 20 vuotta, tekee töitä ja pitää huolta neljästä lapsestaan, toki vanhin on edellisestä avioliitosta ja asuu äitinsä kanssa. Vapaa-aikana ystävälläni on mielenkiintoinen harrastus – jakaa suomalaisuutta maanmiehien kanssa.
Hän on avoin ihminen ja kertoo omasta elämästään paljon asioita. Esimerkiksi siitä, miten vanhemmat löysivät hänelle nykyisen vaimon ja kuinka onnellinen hän on tässä liitossa. Hän viittasi yhteen kirjaan, missä pohditaan itämaisten ja länsimaisten avioliittojen eroja: idässä se on hitaasti kuumeneva pata, jossa aromit ja vahvuus lisääntyvät ajan myöten. Lännessä taas se on hitaasti kylmenevä pata, jota otettiin liedeltä pois kiehuvana. Kirjoittajana oli eurooppalainen nainen, joten en voi syyttää kaveria pyrkimyksestä antaa kaunista kuvaa hänen uskonnostaan. Minä reagoin hyvin johdonmukaisesti ja otan huomioon alitajunnassa elävän viruksen. En ymmärtänyt, että ystäväni antaa minulle tilaa kertomalla omasta elämästä. Halusin puolustaa omia arvoja vaikka hän ei missään vaiheessa kyseenalaistanut niitä. Päinvastoin, hän osaa kannustaa minua valinnoissani. Hän tiedostaa erittäin hyvin, että hänen lapsillaan tulee olemaan oma kuva maailmasta ja he tulevat tekemään omia valintoja, joita hän jo nyt yrittää ymmärtää antaakseen heille tukensa.
Jostain syystä toisille tilan antaminen on hyvin vaikeaa, vaikka niin helppoa se itse asiassa onkin. Miten voimme oppia antamaan tilaa toisillemme? En tiedä, mutta on pakko löytää keinot ennen kun viha ja pelko saavat vakituisen sijan yhteiskunnassamme.
Ystäväni oli töissä Norjan hirmumurhien aikana. Siinähän syyllinen oli osoitettu saman tien, vaikka mitään varmaa tietoa ei vielä ollut. Muslimitausta riitti ettei yksikään työkavereista edes vahingossa tullut hänen lähelleen tai katsonut silmiin. Seuraavana päivänä taas kaikki oli töissä niin kuin ennen. Miten paksuksi pitää oma nahka saada jatkaakseen eteenpäin? Ystäväni ei ollut vihainen tilanteesta, lähinnä surumielinen ja yritti taas kerran ymmärtää.
Vihapuheet syövyttävät mieltä. Ollaan jo tilanteessa, jossa monet asiat eivät enää kosketa. ”Nälänhätä Afrikassa? Ei se ole meidän ongelma – onhan Suomessa leipäjonot, mihin pyrkivät uusrikkaat venäläiset hienoine autoineen. Ja ei saa unohtaa lakkasotaa – mitä siitä, että miljoonia kiloja marjoja ja sieniä jää vuosittain mätänemään metsään ja vaikka kaupoista ei enää saa suomalaisia karpaloita? Ei, rakennetaan aitoja, muureja (miksei juoksuhautojakin) ja pelotellaan ulkomaalaisia poimijaorjia pois ikiajoiksi! Samalla olisi hyvä saada ne leipäjonotkin pois silmistä jonnekin maan alle. Eikä luusereille mitään koulutusta tarvita. Epämiellyttävistä lähiöistä voisi poistaa kaikki lukiot. Miksi hyysätään kaikkia pitkään ilman työtä olleita – pakkotöihin vaan.”
Ne, jotka ovat tehneet kanssani saman virheen ja menivät nettiin lukemaan kommentteja mihin tahansa tekstiin arjen ongelmista, tietävät, että yllä olevat ehdotukset ovat siistimmästä päästä. Breivik ei ole hirviö – hän vaan meni tekemään sen, mistä vihan lietsojat kirjoittelevat 24 tuntia päivittäin. Ja pelottavan monet lukevat ne tekstit ja nielevät kauhutarinoita eri kansanryhmistä sellaisenaan. Ja seuraavana päivänä tulevat töihin ja joutuvat tekemisiin jonkun sellaisen kansanryhmän edustajan kanssa. Voimmeko luottaa siihen, että he osaavat antaa toisille tilaa?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
lehti 