Illusionisti (L´illusioniste, Ranska 2010). Ohjaus ja sovitettu käsikirjoitus: Sylvain Chomet. Alkuperäinen käsikirjoitus: Jacques Tati. Musiikki: Sylvain Chomet. Tuotannon suunnittelu: Jacques Arhex. Lavastus: Bjarne Hansen.
Teatterilevityksessä on muutaman viime vuoden aikana nähty kaksi hienoa animaatiota, joiden taustoissa on vahvaa tosipohjaisuutta ja elämäkerrallisuutta. Persepolisin (2007) ja Waltz With Bashirin (2008) seuraan liittyvä Illusionisti on syntyhistorialtaan mutkikkaampi.
Jacques Tati (1908–1982) on ranskalaisen elokuvan ja komedian suuria mestareita.
Tati heittää yhden elämänsä keikoista.
Hänen on väitetty kirjoittaneen Illusionistin sovittaakseen elämänsä vähemmän kunniakkaan luvun: hän ei tunnustanut ensimmäistä lastaan, jonka hänen kerrotaan hylänneen yhdessä äitinsä kanssa sotavuosien Pariisiin. Asiasta on kirjoittanut amerikkalaiselle elokuvakriitikolle Roger Ebertille Tatin tyttärenpoika Richard Tatischeff Schiel McDonald. Pitkä kirje on luettavissa netissä.
Asiasta esitetty myönteisempi versio liittyy Tatin Sophie-tyttäreen. Ohjaaja Sylvain Chomet sai kässärin häneltä.
Oleellisinta on tietysti itse elokuva.
Illussionisti toimii mallikkaasti omilla ehdoillaan, kauniina sadunomaisena kertomuksena ikääntyneen taikurin ja nuoren tytön suhteesta. Sen voi nähdä muunnelmana isän ja tyttären suhteesta.
Päähenkilö Tatischeffin (= Tatin oikea nimi) piirroshahmo on enemmän Tati kuin tämän kuuluisa luomus, pitkähkö ja koikkelehtiva piippu-, trenssi- ja herrasmies monsieur Hulot.
Eräässä kohtauksessa kaksikko kohtaa toisensa: Tatisheff kurkistaa ovelta elokuvateatteriin, jonka kankaalla pyörii Tati-filmi Enoni on toista maata (1957). Sen jälkimainingeissa Tati työsti Illusionistin kässärin.
Ohjaaja Chomet on tavoittanut Tatin herkkyyden yksityiskohdille ja taidokkuuden tunnelmien hienovaraisena runollistajana.
Tati-filmeissä puheen korvaa rikas ääniraita, jolla usein soi tarttuva musiikki. Klassikossa Riemuloma Rivieralla (1952) tunnussävelmä on koko elokuvan sydän.
Illusionistissa musiikki ei soi yhtä hersyvästi, mutta muuten ääniraita on kuin ehtaa Tatia.
”Hieman” kärjistäen voi sanoa, että Tati heittää tässä yhden elämänsä keikoista ja liikkeiltään sulavana kuin musikaalin taituri Fred Astaire konsanaan.
Se ei ole ihme, sillä Chomet on sinut asian kanssa, sen osoitti jo hänen animaationsa Bellevillen kolmoset (2003). Sitä ja Illusionistia yhdistää muun ohessa kuulas piirrosjälki.
Juonikuvio on linjakas. Illusionistin vahvuutena ovat silti yksityiskohtien ja yksittäisten kohtausten vivahteikkuus. Värien sävyissä löytyy, on kysymys sitten kasvojen ilmeistä, kengistä tai kaupunkikuvasta. Päänäyttämö Edinburgh on lavastettu ja kuvattu hohdokkaaksi.
Kaupunkiin ajautuu eriparinen kaksikko, viihdemaailman muutostuulien (Beatlesit tuloo!) riepottelema ranskalainen taikuri ja palvelustyttö Alice syrjäisiltä Skotlannin ylämailta.
Tyttö innostuu taikatempuista tajuamatta, että taikurin mahti on rajallinen elämän realiteettien parissa: se raha, tarkemmin sanoen sen puute. Alice eli Liisa saa silti ihmemaansa.
Tatilaiseen pohjamateriaaliin on luotu omintakeinen lempeän humoristinen ilmapiiri. Se on kuin puolimatkan krouvi Charles Chaplinin ja Aki Kaurismäen ”laitakaupunkilaisten” maailmojen välissä.
Illusionistissa elämä itsessään on taikatempuista ihmeellisin, simppeli ja kiehtova kuin löytöjen täyttämä iltakävely. Kuvaavasti tarina päättyy otokseen näyteikkunoiden sammuvista valoista.
lehti 