Tieteellinen pohja Suur-Suomelle:
Tenho Pimiä: Sotasaalista Itä-Karjalasta – suomalaistutkijat miehitetyillä alueilla 1941 – 1944. Ajatus 2007, sivuja 287.
Jatkosodan aikana joukko johtavia suomalaisia tiedemiehiä ja kulttuurivaikuttajia sai tärkeän tehtävän Itä-Karjalassa. Heidän oli perusteltava Suur-Suomen elintilan oikeutus lähinnä kansa- ja kielitieteellisin sekä kansanrunouden tutkimuksen keinoin. Tavoitteena oli osoittaa vallattujen Itä-Karjalan uusien ”alueiden ehdoton kansallinen ja historiallinen yhteenkuuluvaisuus entisen Suomen kanssa”.
Varhain kevättalvella 1942 suomalaisten tiedemiesten muodostama ”humanistinen kaukopartio” sai tehtäväkseen tyhjentää vallatun alueen tieteelliseen tutkimukseen ja museokäyttöön soveltuvista esineistä ja ortodoksisesta kirkkotaiteesta. Innokkaimmin käytiin keräämään juuri ikoneita, joista eräät osoittautuivat hyvinkin arvokkaiksi.
Esineitä kertyi kaikkiaan noin 700 kappaletta. Eräs armeijakunta ehti perustaa yksityisluontoisen ikoninäyttelynkin.
Suurin osa ikoneista ja muista esineistä jouduttiin palauttamaan Neuvostoliittoon sodan päätyttyä.
Varsin ymmärrettävistä syistä koko ”kaukopartion” toiminta on jäänyt vähälle huomiolle, mutta nyt sen on nostanut kootusti esille tutkija Tenho Pimiä juuri ilmestyneessä kirjassaan Sotasaalista Itä-Karjalasta.
Teos perustuu Pimiän loppusuoralla olevan väitöskirjan aineistoon. Väitöskirjan aiheena on Itä-Karjalan suomalaistamispolitiikka jatkosodan aikana. Pimiä toimii tutkijana Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.
Marski kielsi
ikoninäyttelyn
Esipuheessa Pimiä perustelee kirjansa hieman hätkähdyttävää nimeä:
”Sotasaaliin ei tarvitse olla jonkin onnettoman suusta väkivalloin irrotettu kultahammas tai jokin taidekalleus. Se voi myös olla pala kasaan painuneen tsasounan sisustusta, jokin talonpojan tai kalastajan käsissä kulunut tarvekalu sodan autioittaman asuinsijan aitan perukoilta tai yksinkertaisesti pätkä suomensukuiselta sotavangilta tallennettua kansanrunoa…”
Pimiän mukaan Suomi sai sotasaaliikseen myös kokoelman perimätietoa ja kansanviisautta. Keräystä oli sotavankien lisäksi suoritettu Itä-Karjalan miehitetylle alueelle jääneiltä siviileiltä sekä Suomenlahden eteläpuolelta maahan siirretyiltä inkeriläisiltä.
Vireillä oli ollut myös mittavampia hankkeita. Tarkoitus oli esimerkiksi siirtää kokonainen tsasouna Seurasaaren ulkomuseoon, mutta sodan kulku esti hankkeen. Keväällä 1944 on tarkoitus järjestää Helsingin Taidehallissa itäkarjalaisen ikonitaiteen näyttely, mutta tiettävästi itse marsalkka Mannerheim määräsi järjestelyt keskeytettäviksi. Suur-Suomi ei ollut enää ajankohtainen, vaan tärkeintä oli päästä jollakin keinoin irti sodasta ennen Saksan täydellistä tuhoa.
Suomalaisten tiedemiesten toimintaan valloitetuilla alueilla kuului Pimiän mukaan myös saksalaismallista rotututkimusta; itäkarjalaiset heimot piti todistaa suomalaisiksi. Vaikeimmaksi palaksi osoittautuivat vepsäläiset, joista oli kallonmittauksilla ja muilla vastaavilla konsteilla vaikea löytää yhteneväisyyksiä kantasuomalaisiin.
Mutta sitten keksittiin, että vepsäläiset muistuttivat hämäläisiä, kun olivat niin hitaitakin.
Ryti käynnisti
tutkimukset
Suomalaisia tiedemiehiä Itä-Karjalassa toimi sodan aikana Pimiän mukaan useita kymmeniä. Suurin osa heistä oli kuitenkin naisia, sillä miehet olivat armeijassa. Naispuolisista kansatieteilijöistä tutkija tuo erityisesti esille nimet Astrid Reponen ja Helmi Helminen. Tiedemiesten lisäksi samalla asialla oli myös sotilashallinnon edustajia. Heitä kiinnostivat erityisesti arvokkaiksi tiedetyt ikonit.
Tieteellisten perustelujen luominen Suur-Suomelle oli kuitenkin alkanut jo ennen Suomen ja Saksan hyökkäystä itään kesäkuussa 1941. Presidentti Risto Ryti oli käynnistänyt hankkeen, jonka varsinaisena tarkoituksena oli perustella saksalaisille aseveljille Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuuluminen Suomelle.
Näin tärkeään projektiin tarvittiin tietysti Suomen tieteen terävintä kärkeä. Tieteellisen päävastuun saivat maantieteen professori Väinö Auer ja historian tutkija – myöhempi akateemikko – Eino Jutikkala. Pian tarvittiin myös tohtori Reino Castrenia, Eino Leskistä ja Keijo Loimua.
Herrat selvittivätkin tieteellisesti, että ”lukuisat etnografiset seikat” ja Länsi-Suomesta Itä-Karjalaan vaeltanut Kalevalarunous osoittivat, että miehitettävän alueen henkisellä perinnöllä ei ollut ”mitään elimellistä yhteyttä slaavilaisen kulttuurin tai maailmankatsomuksen kanssa”.
Samalla kuitenkin katsottiin tarpeelliseksi puhdistaa miehitettävän alueen väestö vieraasta aineksesta.
Keskeinen henkilö ”humanistisessa kaukopartiossa” oli kansatieteilijä Kustaa Vilkuna, joka myöhempinä vuosina tunnettiin presidentti Urho Kekkosen erityisenä luottomiehenä. Toinen tärkeä kansatieteilijä oli Sakari Pälsi.
Tunnettu nimi oli myös Lauri Posti, josta aikanaan tuli opetusministeri.
Pimiän selvitysten mukaan Martti Haavion johtamassa kansanrunouden yksikössä vaikuttivat kirjailijat Yrjö Jylhä, Olavi Paavolainen. Päiviö Oksala sekä Gunnar Johansson ja Lorenz von Numers.
Mm. Paavolainen ja Pälsi toimivat sodan aikana TK-miehinä. Pimiän mukaan he keräsivät taidehistorioitsija Lars Petterssonin kanssa sodan päätyttyä kiistanalaiseksi käyneen ikonikokoelman.
Suomalaisten kaappaamista ikoneista ehkä arvokkain että vanhin löytyi Kizin saaren lähistöltä Elian tsasounasta. Se esitti Pyhää Nikolausta ja apostoli Filipposta ja sen oletettiin olevan peräisin jo 1300-luvulta. Kun se palautettiin rauhanehtojen mukaisesti Neuvostoliittoon vuonna 1945, niin se kiidätettiin Tretjakovin galleriaan Moskovaan.
Pimiän mukaan ”kaukopartion” jäsenille suurin järkytys oli väen vähyys valloitetuilla alueilla.
Haastateltaviksi ja tutkittaviksi löytyi lähinnä vain jonkin verran vanhoja ukkoja ja akkoja.
lehti 