Me kansan puolesta taistelemme
ja herrojen harvainvaltaa vastustamme
Herrat lisää kansan kärsimystä
työttömyys lisääntyy ja maasta
muutetaan
Hintoja nostetaan eikä palkkoja
ollenkaan
Tuoreen tuntuista tekstiä, vai mitä? Tuskin tämä etujoukkolaulu kuitenkaan kajahtaa ilmoille tämän kevään vappujuhlissa, vaikka aihetta ehkä olisi.
Vaikka laulu tuo mieleen työväenlaulut, niin asialla ovat vennamolaiset. Teksti löytyy 1974 painetusta Unohdetun kansan Taistelulauluja 1 -vihkosesta. Lehmänkauppoja-laulun sanat ovat Fred Sormon .
Tänä päivänä Perussuomalaiset julistautuvat mielellään legendaarisen Veikko Vennamon aatteellisiksi ja henkisiksi perillisiksi.
Jotain yhtäläisyyttä heillä onkin, vaikka Vennamo ja hänen kaksi puoluettaan kuuluvatkin ihan omaan luokkaansa suomalaisessa poliittisessa historiassa.
Maalaisliiton kanssa 1950-luvulla riitautuneen kansanedustajan, ministerinäkin toimineen Vennamon ikioma puolueura lähti liikkeelle talvella 1959, kun hän perusti itselleen Suomen Pientalonpoikien puolueen. Maalaisliitto muutettua nimensä Keskustapuolueeksi Vennamo seurasi perässä ja vaihtoi puolueensa nimen Suomen Maaseudun puolueeksi vuoden 1966 vaalien edellä.
Vennamon puolueet olivat nimenomaan keskustapopulistisia puolueita. Vennamon sanataide vetosi erityisesti maaseudun köyhään kansaan. Maalaisliittolaisten mökkien miesten lisäksi hänen kelkkaansa lähti 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa moni kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta kokenut korpikommunistikin. SMP söi maalaisliiton lisäksi myös vasemmiston pöydässä – kuten perussuomalaiset tänään.
SMP:ltä vietiin pelit ja vehkeet, kun se osallistui äänekkäänä, mutta vähän aikaan saaneena yhtiömiehenä 1980-luvuilla Kalevi Sorsan (sd.) ja Harri Holkerin (kok.) johtamiin hallituksiin. Osaltaan SMP:tä rapautti ja sen tuhoa edisti myös se, että puoluejohto periytyi aitoon pohjois-korealaiseen tapaan isältä pojalla. Pekka Vennamon johdolla SMP:n ääni katosikin vähitellen miltei kuulumattomiin.
Poika-Vennamo tosin itse pääsi rötösherrajahtinsa päätteeksi hyvälle virkapaikalle Postin pääjohtajaksi. Itse puolue jakautui riiteleviin osapuoliin ja ajautui lopulta vararikkoon 1990-luvun puolivälissä.
Perussuomalaiset nousi joidenkin SMP:n aktiivistien virvoittamana puolueen tuhkakasasta lokakuussa 1995.
Lyhyt historian katsaus on paikallaan monestakin syystä. Vennamolaisuuden historia on täynnä ristiriitoja, nousuja ja laskuja, nopeita voittoja ja tappioita. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinia on verrattu sanankäyttäjänä oppi-isäänsä Veikko Vennamoon. Soinia vertailu imartelee, mutta hän haluaa pitää Vennamoon kuitenkin tiettyä etäisyyttä, koska hän tarkkaan tuntee vennamolaisuuden historian.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin perussuomalaisilla ei olekaan mitään tekemistä pientalonpoikien puolueen tai edes SMP:n kanssa – tai ehtihän Timo Soini nuorena poikana liittyä SMP:hen ja toinen tiukka side on jo SMP:kin kansanedustajana häärinyt Raimo Vistbacka.
Soinilaiset haluavat kuitenkin esiintyä Veikko Vennamon perillisinä. Tästä on nyt suivaantunut Pekka Vennamo, jonka mukaan (IS 16.4.09) hänen isänsä pyörisi haudassaan, jos tietäisi, että hänen nimissään vastustetaan EU:ta ja siirtolaisia.
Pekka Vennamo korostaa isänsä olleen karjalainen siirtolainen, joka ei ikinä ollut siirtolaisten ja maahanmuuttajien vihollinen. Isä-Vennamo oli poikansa mukana myös voimakkaasti Euroopan yhdentymisen kannalla – toisin kuin Soini.
Siitä ei ole tietoa, kannattiko Veikko Vennamo Suomen liittymistä Natoon, mikä taas on Soinin ehdoton mielipide.
Vaikka soinilainen retoriikka ja iskulausepopulismi puree ainakin juuri nyt, niin aika kaukana perussuomalaiset ovat kuitenkin vielä esimerkiksi vanhan SMP:n taistelulauluista.
Otetaanpa esimerkiksi vaikka Pauno Haapamäen sanoittama SMP:n tunnusmarssi Kansan puolesta, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:
Kuule kuinka laulu soi jo kansan
voimakkaan
ja kuinka uljas aate uusi valtaa
koko maan
Siihen vääryydet vaimenevat, kaatuu
kavaluus
Yhteinen meille on aate uus
uutiskirje 