Lehman Brothersin konkurssi syyskuussa 2008 vei maailmantalouden kriisin, josta ei olla vieläkään selvitty. Kymmenien tuhansien miljardien tukiaisista huolimatta talouskasvu on vain näennäistä. Euroalueen kasvuvauhti on 1,4 prosenttia työttömyyden ollessa yli 10 prosenttia. Yhdysvalloissa vastaavat luvut 2,8 ja 8,3 prosenttia.
Mistä nämä vanhaa ja uutta mannerta rienaavat kriisit johtuvat?
Professorit Alex Demirovic Berliinin yliopistolta ja Andrew Kliman New Yorkin Pacen yliopistosta käsittelivät Tampereella ja Helsingissä järjestetyssä kaksipäiväisessä seminaarissa kriisin historiallisia syitä, konkreettisia seurauksia ja poliittisia vaihtoehtoja.
Miksi Euroopassa kritisoidaan niin paljon kapitalismia, muttei haluta päästä siitä eroon?
Kaksi tulkintaa “talouskriisin” syistä
Demirovicin mukaan kriisin taloudellinen syy on tuottavuuden laskussa, johon on vastattu finanssimarkkinoiden vapauttamisella. Käännekohta on 1980-luku, josta lähtien finanssisektori on dominoinut reaalituotantoa. Pankkisektorin tarjoamat korkeammat voitot houkuttelivat sijoituksia pois tuottavasta toiminnasta: suuryritysten voitoista suurin osa tulee nykyisin pörssisijoittamisesta.
Nämä järjestelyt tuottivat suuria voittoja ja saivat aikaan merkittävää kasvua tietyillä sektoreilla, mutta tämän järjestelmän kestämättömyys alkoi näkyä vuoden 2001 IT-kuplassa. Lopullisesti kupla puhkesi vuoden 2008 finanssikriisissä.
Andrew Kliman haastaa Alex Demirovicin esittämän perinteisen tulkinnan talouskriisistä ja uusliberalismista.
Hänen mukaansa käännekohta maailmantaloudessa huonompaan tapahtui jo 1970-luvulla. 1969 tuloerot kääntyivät Yhdysvalloissa kasvuun ja julkiset investoinnit laskuun. Sekä valtio että kotitaloudet alkoivat velkaantua. Vuoden 1971 kuntakannasta irtoamista seurasi öljyn hinnannousu ja kolmannen maailman velkaantuminen. Vuosien 1974–75 kriisistä alkoi paitsi maailman bruttokansantuotteen kasvun, myös Yhdysvaltain palkkatason kasvun, hidastuminen.
Klimanin väite on, että yhdysvaltalaisten yritysten voittoasteet (voitot jaettuna kokonaisinvestoinneilla) eivät ole 1970-luvun jälkeisistä tuotannon ja finanssimarkkinoiden uudelleenjärjestelyistä huolimatta palautuneet kestävälle tasolle.
Uusliberalismi ei ole kyennyt synnyttämään suurempia voittoja, joita oltaisiin sijoitettu tuottavan toiminnan sijaan finanssimarkkinoille. Täten kriisi ei johdu finansialisaatiosta vaan kapitalismin sisäisistä ristiriidoista, joihin on vastattu viimeiset vuosikymmenet velkaantumalla.
Leikkauspolitiikan vaikutukset
Kriisin puhjettua valtiot ovat pelastaneet pankkisektorin velkarahalla samalla kun ne ovat sitoutuneet säästöohjelmiin velkaantumisen pysäyttämiseksi. Säästöohjelmista huolimatta Kreikan velkaantuminen jatkaa kasvuaan samalla kun talous on kääntynyt laskuun.
Miksi leikkauspolitiikka halutaan ulottaa koko Eurooppaan, vaikka sen onnistuminen näyttää koko ajan epätodennäköisemmältä?
– Taustalla on intuitiivinen käsitys, että velkaantuminen ei voi jatkua loputtomiin. Menojen leikkaaminen ja verojen korottaminen eivät kuitenkaan tule vakuuttamaan loputtomiin luotottajia valtioiden takaisinmaksukyvystä. Lopputulos on päinvastainen mihin pyrittiin, Kliman toteaa.
– Leikkauspolitiikalla voidaan muotoilla Eurooppa uudelleen matalien palkkojen, mitättömien tulonsiirtojen ja niukan sosiaaliturvan maanosaksi. Teollinen pääoma ja finanssipääoma hakevat uutta muotoa, jonka avulla turvataan Saksan kilpailukyky jatkossakin, Demirovic summaa.
Euroopan laajuinen vastarinta
Demirovicin mukaan saksalaista keskustelua poliittisista vaihtoehdoista on oleellisesti heikentänyt ammattiyhdistysliike, joka on hallituksen ja pankkisektorin kanssa ollut keskeisessä roolissa kriisiin vastaamisessa. Hänen mukaansa on oleellista, kuinka saada ammattiliittojen jäsenet mobilisoitua osaksi laajempaa vasemmistolaista vastarintaa tilanteessa, jossa ay-liike on hyväksynyt palkkojen alentamiset ja työvoiman tehostamiset kilpailukyvyn takaamiseksi.
Toinen kysymys on, kuinka saada esimerkiksi Kreikassa ja Espanjassa heränneiden demokratialiikkeiden välille tiiviimpää yhteistyötä ja kuinka kasvattaa kansallisella tasolla virinnyt vastarinta ylikansalliseksi. Hänen mukaansa on oleellista nähdä kuinka eri kriisit liittyvät toisiinsa ja kuinka esimerkiksi ympäristö-, ammattiyhdistys- ja demokratialiikkeiden aktiivit olisi saatavissa yhteisten tavoitteiden taakse:
– Tähänastiset toimenpiteet ovat palvelleet luotottajien, sijoittajien ja keinottelijoiden intressejä. Meidän on löydettävä keinoja sanoa ei. Mikäli mikään ei muutu, seurauksena on ympäristökatastrofi, epävakauden lisääntyminen Euroopassa, koulutuksen epätasa-arvoistuminen, työväestön aseman huononeminen ja kriisin jatkuminen.
Laajempi Demirovicin ja Klimanin haastattelu ilmestyi Kansan Uutisten Viikkolehdessä perjantaina 16.3.
Seminaarin alustukset kokonaisuudessaan tästä linkistä. Tarkemmin Klimanin perusteluihin voi tutustua Kurssi kohti konkurssia -teoksen artikkelissa Ilmiasu ja olemus.
uutiskirje 
