A dangerous method (Englanti-Saksa-Sveitsi-Kanada 2011). Ohjaus: David Cronenberg. Käsikirjoitus: Christopher Hampton. Perustuu John Kerrin samannimiseen kirjaan sekä Hamptonin näytelmään The Talking Cure. Kuvaus: Peter Suschitzky. Musiikki: Howard Shore. Pääosissa: Keira Knightley (Sabina Spielrein), Viggo Mortensen (Sigmund Freud), Michael Fassbender (Carl Gustav Jung), Vincent Cassel (Otto Gross), Sarah Gadon (Emma Jung).
A Dangerous Method rinnastuu aiheensa puolesta läheisesti italialaisfilmiin Sabina Spielreinin tarina (2002). Siinä yhdistellään vakuuttavasti faktaa ja fiktiota ja luodaan kiehtova muotokuva poikkeuksellisen lahjakkaasta nuoresta Venäjän juutalaisesta naisesta.
Entisestä mielisairaalan potilaasta tuli myöhemmin arvostettu psykiatri, jonka luovista hoitomenetelmistä lasten parissa 1920-luvun Neuvostoliitossa elokuva antaa koskettavaa näyttöä.
Entisestä mielisairaalan potilaasta tuli arvostettu psykiatri.
Stalinin hallinnon terrori teki nopeasti lopun Spielreinin ”Valkoisen koulun” nimellä tunnetusta klinikasta. Spielrein kuoli 1942 natsien rostovilaisessa synagogassa järjestämässä verilöylyssä.
Nämä tiedot ilmaistaan A Dangerous Methodissa vain ohimennen lopputekstien yhteydessä.
Spielrein on tullut vasta viime vuosina tunnetuksi tärkeänä hahmona psykoanalyysin historiassa, naisena legendojen Freudin ja Jungin välissä. Spielrein oli Jungin potilas kuin myös tämän rakastajatar, tosin ei samanaikaisesti.
Näiltä osin italialaisfilmi ja A Dangerous Method kohtaavat läheltä, mutta silloinkin erilaisten tähtien alla ja ensin mainitun eduksi: sen valossa A Dangerous Methodin voi katsoa tekevän Spielreinin hahmolle ja elämäntyölle suoranaisen karhunpalveluksen.
Toisaalta tähtäimessä eivät ole vain Spielrein ja Jung ja tämän avioliitto, vaan myös Jungin ja Freudin ammatillinen suhde. Lähtökohta on kulttuurihistoriallisesti hyvin kiinnostava.
Psykoanalyysiin liittyvistä tietyistä mielikuvista elokuva tekee osittain tahatonta parodiaa. Freudilla on lähes koko ajan sikari kädessä, mihin Jung vastaa piipulla. Eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla, fallos-symboliikka ja miehinen persoona yleisemminkin.
Spielreinista luodaan hieman alkeellinen kuva masokistista. Tohtori Otto Grossin hahmo on korni.
Varsinaisen aiheen (”vaarallinen menetelmä”) suhteen kaapin paikan näyttää italialaisfilmi. Siinä kuullaan Freudin piikkiin menevä koko terapia-, oppikiista- ja intohimokarusellin avainrepliikki: rakkaus on niin lähellä psykoosia kuin vain voi olla.
Keira Knightleyn luiseva, säikähtäneen luumusilmäinen ja kaurismainen olemus sopii sinänsä hyvin näinkin neuroottisiin ympyröihin. Tosin raja ulkokohtaiseen vaahtoamiseen ei ole kaukana.
Christopher Hampton taitaa kirjallisen materiaalin muokkauksen jäntevään ja fiksuun elokuvalliseen muottiin. Sen ovat osoittaneet niinkin erilaiset projektit kuin Valheet ja viettelijät (1988, sovitetun käsikirjoituksen Oscar), Mary Reilly – isäntänä tri Jekyll (1996) ja Hiljainen amerikkalainen (2002).
Hamptonin oma ohjaustyö, aikansa tunnettujen englantilaisten kulttuuripersoonien ongelmallisia rakkaussuhteita kuvaava Carrington (1995), on elämäkertafilminä ratkaisevasti onnistuneempi elokuva kuin A Dangerous Method.
David Cronenbergin ohjaus tiivistää homman sujuvaksi näytelmäfilmatisoinniksi. Tuloksena on täyslaidallinen tähtiteatteria, jossa porvariston hillitty charmi rakoilee. Tähän tarkoitukseen 1900-luvun alun keskieurooppalainen herrasväen ja sivistyneistön miljöö on mitä sopivin. Sen eläväksi loihtimisessa lavastusporukka on tehnyt pätevää työtä.
Kanadalaisohjaaja Cronenberg on kuvannut elokuvissaan monipuolisesti ja hyvinkin vaikuttavalla tavalla sairaalloisesti oireilevan ihmismielen kätköjä. Paras on ehkä Patrick McGrathin romaanin Hämähäkki filmatisointi Spider (2002).
Sen rinnalla A Dangerous Method on kuin täyskäännös sisältä ulos ja Cronenbergin uran kenties sovinnaisin, mutta tuskin vähiten keskustelua herättävä elokuva.
uutiskirje 
