TALOUSTOIMITTAJAT pitävät itseään toimittajien eliittinä ja puolueettomina ammattilaisina. Silti heidän lamanennustustaitonsa on yhtä onnetonta kuin pankkien ekonomistien, talousprofessorien ja virallisten ennustuslaitosten.
Taloustoimittajien joukosta pientä itseruoskintaa ovat harjoittaneet muun muassa Kauppalehden toimittaja Esko Lukkari ja Taloussanomien Anna Mård. Hekin ovat ihmetelleet, miten jälleen kerran näin on päässyt käymään.
Osaamattomuus on kuitenkin ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää. Talouslehdethän ovat omistajilleen vain rahantekovälineitä ja niiden tulonmuodostus on sekä liike-elämän päättäjien että mainostajien varassa. Siksi niistä on tullut vapaan markkinatalouden ja vapaan pääoman liikkuvuuden propagandakoneiston äänitorvia.
Näiden yksisilmäisten fundamentalististen taloustoimittajien ja uusliberalististen talousprofessoreiden jakaman yksipuolisen taloustiedon varassa meidän poliittiset päättäjämme joutuvat tekemään miljardiluokan päätöksiä. Heitä käy sääliksi.
ONNEKSI VALTAKUNNASTA löytyy todellistakin talousasioiden ymmärtämistä ja osaamista. Europarlamentaarikko Esko Seppäsen uusi kirja Hullun rahan tauti, tuo valoa taloustoimittajien pimeyteen.
Siinä on tukiopetusta heille siitä, miten monimutkaisiakin talousasioita voi kertoa selkokielellä niin, että asia tulee ymmärretyksi. Lisäksi siinä on laajempaakin taustatietoa siitä, miten ”markkinavapauden” ideologian varjolla voidaan tehdä megaluokan virheitä, vastuuttomuuksia ja suorastaan laittomuuksia.
Tällaiseen talouden kritiikkiin ja kyseenalaistamiseen yksikään talouslehden päätoimittaja ei pysty, ei osaa eikä edes voi. Vaihtoehdottomuuden varmistamiseksi lehden ulkopuolisiksi kolumnisteiksi pääsevät vain kaikkein yksiniittisimmät uusliberalistit.
Allekirjoittanutkin aloitti yhteiskuntakriittisen kirjoittelun 1980-luvulla juuri talouslehdissä (Kauppalehti, Talouselämä ja Insinööri-Uutiset). Silloin vielä sain kyseisissä lehdissä palstatilaa, koska näkemykseni olivat uusia ja valtavirrasta poikkeavia. Lehdet pääsivät näyttämään journalistista moniarvoisuutta, kun kirjoitukset voitiin luokitella linkolalaisen ”kylähullun” nimiin.
1980-luvun lopulla kirjoitin kirjan Lisääkö automaatio kilpailua vai työttömyyttä, jossa ennustin tulevan 1990-luvun laman. Sen jälkeen palstatilat sulkeutuivat. Minusta oli tullut, jos ei nyt vaarallinen, niin ainakin kiusallinen talouspoliittinen kriitikko.
ESKO SEPPÄSENKIN talousosaaminen on vähätelty talouslehdissä ”kommunistiseksi sinisalomaiseksi” propagandaksi. Hän on lukuisissa kirjoissaan varoitellut etukäteen monista friedmanilaisten uusliberalistisen markkinauskomusten vaaroista. Nyt tämä ”vapaus” on jalostunut finanssikriisiksi. Kun hätä on suuri, jopa näistä vapaus-uskovaisista on tullut yhdessä yössä keynesiläisiä elvyttäjiä. Niin vastuuttomat pankinjohtajat kuin ahneet yritysjohtajat ovat pyytämässä poliitikkoja ja veronmaksajia apuun.
Seppäsen kirja on täynnä sellaisia asioita, joita ei löydy talouslehdistä eikä sanomalehtien talousosastoista. Hän kertoo ymmärrettävästi kirjassaan, kuinka vastuuttomat investointipankkiirit ovat rakentaneet järjettömän riskipitoisia finanssituotteita ja johdannaisia, joista ne eivät itsekään ymmärrä mitään. Ne ovat täysin irrallaan reaalimaailmasta. On termiiniä, swappia, warranttia, CDS:ää, CDO:ta, CLO:ta, SIV:ä, Shorttausta… Seppänen taivuttaa rautalangasta ne myös selkokielelle.
Taloustoimittajat eivät varoitelleet etukäteen, vaikka pankkien virtuaaliraha eli johdannaiset (CDS = Credit Default Swap) kasvoivat kahdessa vuodessa nelinkertaiseksi. Johdannaismarkkinoilla kierrätettiin 513 000 miljardia dollaria (Amerikan biljoonaa).
Verrattaessa tätä rahamaailman megamiinaa koko maailman bruttokansantuotteeseen (kaiken tuotannon ja palveluiden yhteisarvo), joka on noin 50 000 miljardia dollaria, ymmärtää kuplan suuruuden. Virtuaalimaailma on siten viisinkertainen reaalimaailmaan nähden. Taloustoimittajillakin olisi pitänyt syttyä hälytysvalo jo vuosia sitten.
Näiden johdannaistuotteiden nykyisestä arvosta kenelläkään ei ole varmaa tietoa. Ensimmäiset paljastukset on saatu Islannista. Siellä velkapapereiden arvosta oli hävinnyt peräti 94 prosenttia. Se ei lupaa lähivuosien talouskehitykselle hyvää, kun amerikkalaisten pankkien myrkkypaperit vähitellen avautuvat. Pankinjohtajat välttelevät viimeiseen asti niiden paljastamista, koska seurauksena jättipalkkainen ansaintapaikka yleensä häviää. Seppänen kertoo kirjassaan pöyristyttäviä esimerkkejä pankinjohtajien palkkiojärjestelmistä.
SEPPÄNEN KERTOO häkellyttäviä esimerkkejä pankkien ja pankinjohtajien vastuuttomuudesta. Pankit voivat myydä velkapapereita, joita ne eivät edes omista. Niillä on tytäryhtiöitä veroparatiiseissa, joissa kierretään sekä miljardöörien, että monikansallisten yritysten veroja. Pahimpia veronkiertäjiä ovat taloustoimittajien hehkuttamat monikansalliset jätit, kuten Microsoft, Apple, Coca-Cola, Ford, Ikea ja niin edelleen.
Jopa Nokialla on tytäryhtiö Bermudan veroparatiisissa. Nordeakin myy veronkiertopalveluja Luxemburgissa, kauppaa Zürichin toimipisteessään liechtensteinilaisia ja Man-saarella toimivia trusteja. Sillä on 7,5 miljardin riskit Baltiassa.
Vaikka veroparatiiseissa kierretään veroja jopa 11 500 miljardia dollaria, se ei häiritse taloustoimittajia. He eivät myöskään ole moralisoineet, vaikka veronkiertoon on innovoitu valtava määrä uusia tuotteita. Keinovalikoimiin kuuluvat muun muassa tekaistut tappiot, säätiöille tehdyt lahjoitukset, trustien hyväksikäyttö, peiteyhtiöiden hyväksikäyttö, rojaltimaksut ja niin edelleen. Tämähän antaa talouselämälle vain lisää ”innovaatiomahdollisuuksia”.
Taloustoimittajat eivät ole laajemmin kirjoitelleet tällaisen vastuuttoman toiminnan yhteiskunnallisia seuraamuksia. Päin vastoin – he ovat kirjoitelleet halveksivan ylimielisesti nyt jo eläkkeelle siirtyneestä ylitarkastaja Markku Hirvosesta, joka on yrittänyt lähes yksinään padota jättimäiseksi kasvanutta veronkiertoa.
SEPPÄSEN MUKAAN nykyinen finanssikupla on syntynyt investointipankkiirien ahneuden tuloksena. Lainatessaan rahaa toinen toisiltaan, he ovat ”innovoineet” eli leiponeet johdannaismarkkinoilla erilaisia velkapaketteja lainojen vakuudeksi. Ne voivat aluksi sisältää sekä hyviä että huonoja velkapapereita. Seuraava pankki leipoo seuraavan arvopaperin ja lisää edelliseen taas lisää huonoja velkapapereita. Kun tätä ”innovointia” eli elelleen kehittelyä ja -myyntiä jatketaan 10–20 kertaa, viimeisillä pankkilainaajalla ei ole mitään käsitystä pakettien vakuuksiksi tarjottujen velkapapereiden arvosta.
Normaalisti pankeilla on omaa pääomaa 8–10 prosenttia, jota vastaan ne voivat ottaa lainaa kymmenkertaisesti. Konkurssiin päästetyn Lehman Brothersin pankkien velan suhde omaan pääomaan (vivutussuhde) oli 30:1 ja joidenkin jopa 60:1.
Kun velkapapereiden arvosta ei edes ”finanssialan asiantuntijoilla” ei ollut lopulta mitään käsitystä, pankinjohtajat eivät enää luottaneet toistensa vakuuksiin. Pankit olivat myyneet ”sontaa” toisilleen, jolloin luottamus toiseen kollegaan katosi. Seurauksena pankkijärjestelmä vaipui koomaan.
Johdannaiset olivat liian vaikeita jopa niiden kehittelystä Nobel-palkinnon saaneille talousprofessoreille. Nobelin saaneet Myron Scholes ja Robert Merton kokeilivat laskentamallejaan sijoitusrahasto Long-Term Capital Managementissä. Muutamassa vuodessa talousnerojen yhtiö oli konkurssissa. Heidän laskentamallikokeiluissaan hävisi 3,7 miljardia dollaria
Äsken julkistetussa G20-maiden 750 miljardin euron tukipaketissa suurin osa on kosmetiikkaa eli takauksia. Tämä on vain murusia siitä summasta, mitä tarvitaan pankkien mustaan aukkoon niiden pystyssä pitämiseksi ja pioneerisiltojen rakentamiseksi niiden välille. Veronmaksajien rahat eivät riitä alkuunkaan.
Karmeinta tilanteessa on, että valtioilla ja poliitikoilla ei ole kassassa elvytykseen tarvittavia valtavia summia, vaan ne joutuvat menemään hattu kourassa lainaamaan samoilta pankeilta, joita ne ovat pelastamassa – siis liiasta velasta syntynyt tauti yritetään parantaa lisävelalla.
Pankit hyödyntävät poliitikkojen ahdinkoa ja myöntävät heille auliisti rahaa, koska valtioiden takuumiehenä on aina veronmaksaja – ja hymyilevät vinosti sisäänpäin ja jatkavat mellastustaan.
TALOUSTOIMITTAJIEN arvomaailmasta kertoo konkreettisesti tapaus vuodelta 2000, jolloin Kauppalehden toimittajat valitsivat sisäisessä äänestyksessä ”Vuoden mieheksi” konsernijohtaja Björn Wahlroosin. Perusteluissa kerrottiin muun muassa, että ”hän teki kymmenessä vuodessa miljardin omaisuuden”.
Taloustoimittajille ei ole vahingossakaan tullut mieleen, että hänen toimintansa tuloksena kymmenet taloustoimittajat saavat näinä päivinä ”kenkää”. Wahlroos on tehokkaimmin myynyt suomalaisia yrityksiä ulkomaiseen omistukseen ja päätäntävaltaan. Se on mahdollistanut suomalaisen teollisuuden ulosliputuksen ja talouslehtien mainosrahatkin ohjautuvat tärkeämmille markkinoille. Se näkyy talousvaikeuksina myös suomalaisissa mediataloissa, joissa taloustoimittajienkin ”ulosliputus” kiihtyy.
Taloustoimittajien osaamisesta minulla on paljonkertova kokemus. Kirjani Ahneuden aika, (jossa ennustin nykyisenkin laman) julkistustilaisuuteen taloustoimittaja Seppo Konttinen oli järjestämässä pientä debatti-tilaisuutta. Samoin ajattelijana tilaisuuteen oli lupautunut silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja. Toisinajattelijoiksi Konttinen yritti saada tilaisuuteen lukuisia uusliberalistisia talousprofessoreja. Seuraavaksi hän yritti EK:n johtajia. Sieltä lupautui pääekonomisti Simo Pinomaa. Saatuaan kirjan etukäteen luettavaksi, hänkin jänisti.
Lopuksi lähetettiin kutsu kaikille talouslehtien toimittajille. Olin vuosien varrella saanut joiltakin heistä ylimielisiä ja vähätteleviä sähköpostiviestejä tarjotessani kirjoituksiani julkaistavaksi.
Yhtään ei ilmoittautunut korjaamaan näkemyksiäni. Silloinen Talous-Sanomien päätoimittaja A-P Pietilä kristallisoi sähköpostissaan taloustoimittajien osaamisen: ”Minulla ei ole yhtään toimittajaa, jonka osaaminen ja kompetenssi riittäisi kyseiseen keskusteluun”.
Jos joku taloustoimittaja on eri mieltä Pietilän analyysistä, otan kernaasti ilmoittautumisia vastaan. Eiköhän jostakin mediasta löydy tilaa talousdebatin järjestämiseen, jos omasta lehdestä ei löydy palstatilaa?
lehti 