Äärioikeiston käsite on laaja ja löyhä. Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila ovat tarttuneet härkää sarvista ja koettavat kesyttää käsitettä kirjassaan Äärioikeisto Suomessa (Into 2012).
Purkamalla äärioikeisto osiin, on heidän mukaansa mahdollista ymmärtää, miten Suomen Sisu on raivannut tiensä eduskuntaan, miksi Jussi Halla-aho puhuu muslimeista ja länsimaisen kulttuurin tuhosta ja miksi kansallismieliset liikkeet liehuttavat Israelin lippua.
Kirja kuvaa sitä ympäristöä, josta nykyiset äärioikeistolaiset liikkeet saavat vaikutteita. Samalla se haastaa ajatuksen Perussuomalaisista työväenpuolueena ilman sosialismia.
Äärioikeistolla on yksi yhteinen vihollinen: ”Punavihreä eliitti”.
Kehitys Suomessa seuraa ympäri Eurooppaa nähtyä mallia. Kun valkoisen vallan -ryhmien ja uusnatsien on ollut vaikea toimia, äärioikeisto on pyrkinyt sisäsiistiksi ”maahanmuuttokritiikin” avulla.
Oikeistopopulistinen Perussuomalaiset on Suomen suurimpia puolueita ja kirjoittajien mukaan se on puolueena omaksunut äärioikeistolaisen Suomen Sisu -järjestön puhetapoja ja tavoitteita.
Sen kansanedustajajoukkoon kuuluu myös edustajia, joiden tausta on Suomen Sisussa.
Sisulaisten suunniteltu rynnäkkö
Suomen Sisu on 1990-luvun loppupuolella aktiivisemmin toiminut järjestö, jolla ei enää muutamaan vuoteen ole ollut toimintaa, mutta jolla perustajäsenen mukaan on yhä noin tuhat jäsentä.
– Siinä kokoontui alussa monenkirjava joukko erilaisia oikeistoradikaaleja ja uusfasisteja. Pikkuhiljaa se tiivisti kantojaan yhden asian eli maahanmuuton vastustamiseen.
Sisulaisten piirissä oli etsitty omaa puoluetta jo 2000-luvun alussa. Osin Tony Halmeen eduskuntavaalimenestyksen innoittamana yhä useampi heistä alkoi kiinnostua perussuomalaisista. Vuoden 2004 kunnallisvaalien aikaan he ryhtyivät vaikuttamaan perussuomalaisissa.
– Sitä myötä he ovat saaneet vaikutuksensa niin puolueen maahanmuuttopoliittiseen linjauksiin kuin koko Suomessa käytävään maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun, Mikael Brunila kuvaa.
Sisulaiset myös perustivat Suomen tällä hetkellä suurimman poliittisen keskusteluareenan eli Homma-Forumin.
Timo Soini on reagoinut sisulaisten negatiiviseen mediahuomioon lähinnä leimaamalla sen perussuomalaisiin kohdistuvaksi ajojahdiksi.
Opintomatkoja Ranskaan
Äärioikeisto Suomessa asettaa yleisen oikeistolaistumisen osaksi eurooppalaista äärioikeistolaista maisemaa.
Siinä ranskalaisen Front Nationalin tie marginaalisten liikkeiden yhteisestä hankkeesta Euroopan vaikutusvaltaisimmaksi oikeistopopulistiseksi puolueeksi on merkittävä.
Front National kuvastaa kirjan tekijöiden mukaan hyvin sitä, miten äärioikeistolaiset liikkeet ovat vastanneet toisen maailmansodan tappion aiheuttamaan kriisiinsä.
Muualla Euroopassa, Suomessakin, on otettu puolueesta oppia. Sen kieli ja toimintatavat näkyvät tekijöiden mukaan vahvasti esimerkiksi siinä, miten Perussuomalaiset puhuvat maahanmuutossa.
Kirjassa palataan muun muassa vuoden 1996 toukokuuhun.
Pariisissa Front Nationalin vappumarssiin osallistuvat myös uudelleen perustettua IKL:a edustavat Matti Järviharju ja Matti Repo sekä Teemu Lahtinen. (Viimeksi mainittu on nykyään Espoon perussuomalainen kaupunginvaltuutettu, joka eduskuntaan ehdolla ollessaan kuului Jussi Halla-ahon suosittelemiin ehdokkaisiin).
Kulkueen jälkeen IKL:n delegaatio puhuu toimittajille. He vaativat, että ”elintasopakolaisten tulva” Euroopassa on pysäytettävä.
”Kaikki ne, jotka eivät ole työssä, eivät ole turistina ja joilla ei ole Suomen kansalaisuutta pois Suomesta”, tarkentaa Järviharju.
Kansakunta on ykkönen
Tutkimusta uudesta (suomalaisesta) äärioikeistosta ei juuri ole.
– Yksi kirjamme tavoite oli avata sitä kenttää. Olemme tukeutuneet työssämme paljon eurooppalaiseen populismin ja fasismin tutkimukseen, Koivulaakso kertoo.
Hänen mukaansa uudessa oikeistoradikalismissa poliittisen sisällön sijaan, joka monesti on tilanteen mukaan joustavaa, on tärkeää, miten politiikkaa tehdään.
– Tietyt periaatteet kuitenkin pysyvät, kuten vahva hierarkkisuus, erittäin kriittinen tai kielteinen suhtautuminen demokratiaan, kansakunnan käsitteen ensisijaisuus yli kaiken muun ja perinteisten sukupuoliroolien korostaminen.
– Suhtautuminen Eurooppaan on paradoksaalista. Sekä kansakunta-ajattelu ja eurooppalaisuus ovat tärkeitä käsitteitä. Se liittyy valkoiseen identiteettipolitiikkaan ja siihen että ”eurooppalaisuuden” ajatellaan olevan uhattuna.
– Populisteille kyse on enemmänkin siitä, että nykyinen hallitsija, eliitti, ei ole oikea. Pitäisi saada kansan edustajia eikä eliitin puolesta puhujia, sanoo Li Andersson.
Silloin vaikkapa ”Brysselin herrat” tai ”ministeri-Audien takapenkeillä istujat” ovat hyviä vihollisia.
Yhteinen vihollinen
– Oikeistoradikaalit liikkeet lähtevät usein sellaisesta politiikkanäkemyksestä, jossa määritellään ulkoinen ja sisäinen vihollinen, selittää Brunila.
– Esimerkiksi juutalaiset olivat natseille se sisäinen vihollinen. Kyse on siitä kumpaa painotetaan enemmän.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Eurooppaan on kehittynyt myös liike, joka on vahvasti Israel-myönteinen, mutta islamofobinen.
Tämä Li Anderssonin mukaan ollut osa uudistusprosessia, jota he kirjassa kuvailevat.
– Jos meillä on kuva äärioikeistosta edelleen ainoastaan juutalaisvastaisena liikkeenä, joka käyttää rotuideologisia sanoja ja ilmaisuja, niin ulkopuolella jää kokonaan islamofobinen liikehdintä.
– Esimerkiksi Defence-liike puolustaa sanoissaan ja puhetavassaan seksuaalivähemmistöjä ja myös sillä tekee pesäeroa perinteiseen äärioikeistoon.
Joustavasta poliittisesta sisällöstä huolimatta äärioikeistolla on yksi yhteinen vihollinen: ”kulttuurimarxilaisuus” ja ”punavihreä eliitti”.
– Näiden oikeistoliikkeitä yhdistää se, että niiden mielestä vasemmisto teki jonkinlaisen kulttuurivallankumouksen 1960-luvulla ja ovat siitä asti onnistuneet määrittelemään yliopistojen ja mediatalojen kautta sen, miten poliittista keskustelua länsimaissa käydään, Brunila sanoo.
Pelon ilmapiiri
Millaisia ääri- tai radikaalioikeistolaisia ryhmiä Suomessa sitten toimii?
– On olemassa esimerkiksi natsi-skini-kulttuurien alakulttuurinen ympäristö, jossa konserttitapahtumat ovat tärkeä rekrytointikanava. Vastarintaliikkeen kaltaiset, kansallissosialistisiksi itsensä määrittelevät ja vallankumouksellisina itseään pitävät ryhmät puolestaan rekrytoivat näistä alakulttuureista jäseniä, sanoo Koivulaakso.
Kyse ei ole hänen mukaansa siitä tekevätkö tällaiset ryhmät valkoisen vallankumouksen Suomessa.
– Olennaista on, että niin kuvitellessaan ne ovat vaarallisia monille ryhmille.
– Näiden ryhmien jäsenet ovat jo syyllistyneet poliittiseen väkivaltaan, joka kohdistuu vähemmistöihin, maahanmuuttajiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, vasemmistotoimijoihin, antirasisteihin. Ihmisiin, jotka edustavat heille vihollisia.
Vaikka väkivaltaiset ryhmät ovat Euroopan mittakaavassa marginaalisia, vaikuttavat ne kirjoittajien mukaan jo poliittiseen ilmapiiriin.
– Vielä muutama vuosi sitten ei ollut realistinen uhka, että vaikkapa Pride-kulkueeseen tai rasismin vastaiseen mielenosoitukseen hyökätään. Tänä päivänä vastaavien tapahtumien järjestäjät joutuvat aina ottamaan sen mahdollisuuden huomioon, sanoo Brunila.
Kuin sanojen vakuudeksi Äärioikeisto Suomessa -teoksen julkaisutilaisuuden aikana kirjakahvilan ulkopuolella partioivat poliisit.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut kovemmaksi ja konservatiivisemmaksi perussuomalaisten vaalivoittojen myötä. Näistä syntyy Brunilan sanojen mukaan ”kaksoispaine”, parlamentin suunnalta ja kadulta.
Vaikkeivat liikkeet liitykään toiminnan tasolla toisiinsa, yhdessä ne synnyttävät ilmapiirin, jossa on yhä vaikeampi toimia tietynlaisten arvojen puolesta.
Äärioikeisto Suomessa ei ole mutupohjalta tuotettu pamfletti. Sen ote on tietokirjamainen, viite- ja lähdeluettelot ovat tarkat ja laajat. Kirjoittajat ovat tehneet suomalaisen pioneerityön, josta tutkimusta on hyvä jatkaa.
Li Andersson, Mikael Brunila & Dan Koivulaakso: Äärioikeisto Suomessa – Vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa. 336 sivua, Into Kustannus.
uutiskirje 