Poika nimeltä Päivi

Suomessa kiertää urbaanilegenda, jonka mukaan veljessodan lopputuloksesta katkeroituneet vanhemmat antoivat pojalleen nimen Varma Kosto. Oppineemmat osaavat vielä tarkentaa, että pojasta tuli myöhemmin kansanedustaja Varma Kosto Turunen.

Turunen syntyi kuitenkin keväällä 1913, sata vuotta sitten, pohjoiskarjalaisella Pielisjärvellä, missä Kill Bill -tunnelmiin ei kansallista kapinaa tarvittu. Veljessodan aikaan Turunen oli jo ponteva pojannassikka.

Erikoisinta nimivalinnassa on oikeastaan se, että Varmaa pidettiin yleensä naisennimenä ja myös näyttelijä Varma Lahtinen oli todistetusti nainen. Jos joku miehenpuoli oli Varmaksi ristitty, häntä kutsuttiin armeliaasti Valluksi.

Pirjo on vajonnut historiaan Eufemian ja Eufrosynen jatkoksi ja saanut uudelleen syvästi halventavan sävyn.

Meillä kotona ”varma” tarkoitti itsevarmaa, itseensä tyytyväistä ja turhan napakkaa. ”Se on niin varma ihminen”, tuhahdettiin pilkallisesti, kun naapurin emäntä kehaisi säilöneensä sata pulloa mustikkaa.

Kosto kuulostaa tylyltä, mutta se voidaan ymmärtää myös Konstantinin lyhenteeksi samaan tapaan kuin Kosta, Kosti tai Kostu. Vuosina 1900–1919 kuudelle pojalle annettiin nimeksi Kosto – jollekulle ehkä sotatappion takia.

Vuosina 1940–1959 ”alle viisi” tyttöäkin sai nimen Kosto. Väestörekisterikeskus turvaa yksityisyydensuojan välttämällä tarkkoja vuosilukuja ja jopa tarkkoja lukumääriä. Jos näitä vanhempia elähdytti kosto, suuntana saattoi olla valkoinen Suomi, punainen Neuvostoliitto tai ruskea Saksa.

Varma ja Kosto ovat sukupuolineutraaleja nimiä, mutta sama koskee suurta osaa nimistöstä. Vaikka poikaa nimeltä Päivi ei tunneta, miespuolisia Pirjoja on ollut toistakymmentä.

Ruotsin Pyhä Birgitta menetti luterilaisena aikana maineensa ja Pirjosta tuli lujatahtoisten naisten haukkumanimi: ”Kyllä se vaan on sellainen Pirjo, että Herra varjele.” Inkerinmaalla ja Pietarissa asenteet alkoivat kuitenkin 1900-luvun alussa lientyä, ja vähitellen uhkarohkeimmat valtakunnan suomalaiset ristivät tyttäriään ja poikiaan Pirjoiksi.

Viime sotien jälkeen koettu niukkuus heijastui nimivalintoihin saakka. Lapsille kelpasivat vaatimattomat, lyhyet ja merkityksettömät nimet samaan tapaan kuin kahviksi kelpasi joutomailta kaivettu sikuri.

Pula-ajan henkeä vastasi parhaiten Pirjo. Nimen suosio oli niin räjähdysmäinen, että puolet ikäluokasta oli vaarassa muuttua Pirjoiksi.

Mutta mitä korkeammalle elintaso nousi, sitä alemmas Pirjon kannatus laski. Kun päästiin 1980-luvun kulutusjuhlaan, vain jossakin Jumalan ja valtiovallan hylkäämässä korpiloukossa laitettiin lapselle äitinsä nolo nimi.

Nykyisin ollaan nollapisteessä. Pirjo on vajonnut historiaan Eufemian ja Eufrosynen jatkoksi ja saanut uudelleen syvästi halventavan sävyn. Urbaanisanakirja tarjoaa kaunopuheiset esimerkit: ”Ullalta pääsi pitkät pirjot” ja ”Jarre pirjos darras”.

Varma Kosto Turusen lisäksi juhlavuotta viettää Suomi-filmin kirkkain naistähti Ansa Ikonen, joka syntyi joulukuussa 1913 Pietarissa. Jos pysymme edelleen etunimissä, Kustaa Vilkunan mukaan Ansa perustuu silkkaan väärinkäsitykseen.

Paula on Paulin kansainvälinen sisarnimi, mutta hidasjärkiset suomalaisraukat luulivat, että nimenäkin Paula tarkoittaa pyydystä tai sadinta, toisin sanoen ansaa. Kun Paula sitten varsin sukkelaan yleistyi, joku keksi, että Ansa ajaa saman asian.

Höpsistä. Vilkuna on väärässä ja yhtä väärässä on väestörekisterikeskus, joka ei ole löytänyt Suomesta ainuttakaan ennen 1900-lukua syntynyttä Ansaa. Kirkonkirjoja selaamalla paljastuu kuitenkin, että jo vuonna 1851 Ruskealan Pirttipohjassa Kärkkäiset tekivät tyttärestään Ansa Lovisan.

Jääsken Konnussa, äitini kotikylässä, ristittiin vuonna 1862 Ansa Kultanen, Ruskealan Otrakkalassa vuonna 1874 Ansa Lovisa Ryynänen, Jääsken Rikkolassa vuonna 1877 Ansa Maria Rikkonen ja Antrean Koljolassa vuonna 1882 Ansa Ovaska.

Kun kaikki nämä Ansat syntyivät Suomelle vuonna 1812 palautetussa Karjalassa, taustalla täytyy olla venäläinen nimi Anastasia, joka oli yleinen Pietarin luterilaistenkin keskuudessa.

Rautateiden konttoristi Aleksanteri Ikonen oli kolmannen polven pietarilaisia ja juuri siksi hän antoi vaimonsa Adelen kanssa tyttärelle nimen Ansa. Vallankumouksen jälkeen Ikoset muuttivat Riihimäelle, mutta itäisestä leimasta he eivät irti päässeet: ”Me olimme pakolaisia ja pakolainen ei kuulu minnekään.”

Väestörekisterikeskus näyttää pitävän myös karjalaisia puolivenäläisinä lapsipuolina, joita ei tarvitse ottaa normaalin porukan tavoin huomioon. Ortodoksit jätetään tietenkin kaikista tilastoista pois, mutta tässä puhutaan rippikoulun käyneistä ja rokotetuista, suorasilmäisistä suomalaisista.

Monet myöhemmät Ansat saivat nimensä Ansa Ikosen mukaan. Julkisuuden henkilöt ovat nimien menekkiä aina kasvattaneet, joten Juri Gagarinin miehuullinen avaruuslentokin toi Suomeen sadoittain pikku Jureja.

Itse synnyin maailmaan sinä ikimuistoisena päivänä 24. 5. 1952, jolloin Armi Kuusela valittiin Suomen neidoksi. Vanhempani eivät selvää ennusmerkkiä tajunneet, mutta kun naapuriin syntyi kesällä tyttö, hänestä tehtiin fiksusti Armi Helinä.

Minä olen niin ikään kolmannelta nimeltäni Helinä, sillä vuonna 1951 valkokankaat valtasi Ilmari Unhon elokuva Kuisma ja Helinä. Voikkaan Kinoon oli kaksitoista kilometriä, mutta kyllä filmihullu äitini sinne sähköpermanentti pörröllä polki. Armin äiti taisi istua tarakalla.

Romantiikkaa tihkuva Kuisma ja Helinä on Larin Kyöstin balladi ”kasakkamajoituksen ajoilta”. Uudelleen balladi nousi pinnalle 1930-luvun alussa, jolloin Väinö Syvänne teki siitä musiikkinäytelmän ja Kalle Kaarna elokuvan.

Jotakin suomalaisten ja venäläisten yhteisestä mentaliteetista kertoo se, että samaan aikaan kun lapuanliike mellasti tahollaan, Tauno Palo (Kuisma) lauloi valkoakasioista ja Ivan Putilin (muuan kasakka) värisytti balalaikalla Stenka Razinia.

Unhon elokuvassa esitettiin vain pietarilaissyntyisen George de Godzinskyn säveltämiä lauluja. Ne eivät yleisöä vanhojen kappaleiden tapaan lämmittäneet, mutta vetonaulana Unholla oli Pukki paratiisissa -tyyppinen juliste, jossa ilkialaston Helinä pyllistelee etualalla ja Kuisma kurkkii hurjistuneen hevosensa selästä.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.