Hyvä kuolema. Outo ajatus länsimaissa, joissa me emme kuole koskaan.
– Kuolema on luonnollinen asia, sanoo sairaanhoitaja Aija Immonen.
– Se tulee meidän jokaisen kohdalle. Se on arvokas ja tavallaan pyhä asia. Mutta me olemme niin erkaantuneet luonnosta, ettemme tajua, että, ihan oikeasti, elämä ei jatku ikuisesti.
Immonen työskentelee Terhokodissa, jossa pyritään turvaamaan ihmisille hyvä kuolema. Helsingin Lassilassa sijaitseva Terhokoti on saattohoitokoti ja sen potilaat ovat kuolemasairaita. Lähes joka päivä kuolee joku, joskus jopa kolme potilasta samana päivänä.
Tasa-arvon talo
Nummelalainen Immonen on työskennellyt Terhokodissa 11 vuotta ja nähnyt satoja kuolemia. Joskus potilas ehtii tulla tutuksi, joskus yhteistä aikaa on vain muutama tunti.
Immonen sanoo, että joka kerta, kun hänelle tulee uusi potilas, hän on innostunut tapaamaan tämän.
– Olen utelias. On arvokasta, että ihmiset tulevat meidän hoitoomme, hän sanoo.
– Jos ihminen elää työvuoroni aikana vaikka neljä tuntia enkä ehdi tutustua häneen tai hänen perheeseensä, niin sitten se on niin.
Terhokodissa ollaan poikkeuksellisen tasa-arvoisia. Asemalla, tittelillä tai omaisuudella ei juurikaan ole merkitystä.
– Meidän ole tarkoitus tietää potilaiden elämästä kaikkea. Vain sillä on merkitystä, kuinka ihminen voi tässä ja nyt, tässä hetkessä.
Saattohoidossa pitää olla erityisen hienovarainen, hellä ja lempeä.
– Ja pitää olla luja oma ajatus siitä, mitä on elämä ja mitä on kuoleminen. Jos oma pää ei ole hoitajalla selkeä, täällä ei jaksa olla.
Yhdessä nauretaan
Immoselle ihmetellään, miten hän jaksaa työtään, jossa kuolema on joka päivä läsnä.
– Tämä talo on täynnä elämää. Pitää elää ennen kuin voi kuolla, hän sanoo.
Kuitenkin maailma pysähtyy Terhokodissa.
– Kuolevan elämä hiljenee ja pienenee. Se rauhoittuu oleellisimman äärelle, siihen, että elämä on päättymässä. Se on arvokasta samalla lailla kuin syntymä, Immonen sanoo.
Kuolevalla tarpeet vähenevät.
– Moni arvostaa sitä, että saa olla puhtaana ja hiljaisuudessa. Monen toive on se, että saa lääkkeen, jonka tarvitsee. Ajanvietettä ei kaivata. Sairaus itsessään uuvuttaa, elämän liekki pienenee ja pienenee ja sitten tulee se piste, jolloin elämä ei voi enää jatkua ja tulee kuolema. Sen annetaan tulla.
Potilaat haluavat harvoin puhua kuolemasta.
– Joskus potilas voi kysyä, että mitä luulen, paljoko aikaa on jäljellä. Vastaan aina sen mukaan mitä ajattelen. Täällä on pakko olla rehellinen myös siinä, että ei ole kaikkeen vastausta.
Kipu pelottaa
Immonen uskoo, että kuolevat pelkäävät enemmän kipua kuin kuolemaa.
– Kipu, hengenahdistus tai tukehtuminen ja mielen hajoaminen, Immonen luettelee pelon aiheet.
Terhokodissa osataan leivittää kipua, mutta kaikkea kipua ei voi poistaa.
– On kuitenkin harvinainen ääritilanne, kun kivun lievennyksessä ei onnistuta. Onneksi.
Moni pelkää sanovansa jotain pahaa tai tekevänsä jotain noloa.
– Sairaus voi aiheuttaa sellaista ja siitäkin puhumme, koska tarkka silmämme näkee, että aha, kohta näkyy kissoja tai muurahaisia tai ketä tahansa ihmisiä. Jostain syystä täällä meillä nämä ihmiset usein matkustavat näissä tilanteissa laivalla tai junalla, hoitaja kertoo.
– Joskus minulla on oikein hyvä suhde potilaan kanssa ja sanon suoraan, että huomaatko, että juttelet välillä ihan höpöjä.
– Joillakin voi olla menneisyydessä tosi raskaita juttuja, jotka nousevat loppuvaiheessa peikoksi. Voi tulla pakokauhu siitä, ettei ehdikään hyvittämään ja sopimaan. Ne ovat niitä hankalia hetkiä, joihin meillä ei ole vastausta.
Ihania asioita kuolemassa
Kuolema ei ole pelkkää luopumista.
– Eilen puhuimme yhden omaisen kanssa siitä, että kuolemassa on ihaniakin asioita. Voi ajatella myöhemmin, kuinka ihanaa on, että sai näin pitkään pitää läheisensä. On kiitollisuutta siitä, että kuolema ei tullut aikaisemmin. Voi olla kiitollisuutta siitäkin, että sai olla viimeisen ajan täällä.
Lue koko reportaasi Terhokodista torstaina 28. maaliskuuta ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdestä.
lehti 