Sofia Coppolan elokuva Bling Ring kertoo tositapaukseen perustuen Los Angelesissa toimivasta tyttöliigasta, joka murtautuu naispuolisten pintajulkkisten koteihin ja varastaa sieltä hepeniä ja helyjä, rahaa, viinaa ja huumeita. Saaliillaan he elvistelevät porukoissa, joissa kaverit heitä ihailevat ja kadehtivat. Rötöstely onnistuu pitkään, ja toiminta on estotonta. Tytöt – joukossa kyllä yksi poikakin – kuvaavat kännyköillään toisiaan paikan päällä ja ryöstetyn kamppeissa, levittelevät rahojaan ja julkaisevat kuvia facebookissa. Äidille ei sentään kerrota.
Ovat kumman heikosti vartioituja nuo miljonäärijulkkisten luksuskodit, mitä on jo ehditty mediassa ihmetellä. Onhan kuultu amerikkalaisten rikkaiden elävän niin tarkasti vartioituina, ettei heidän huusholleihinsa pääsisi sisään Houdinikaan. Vastaus annetaan elokuvassa: jengi luottaa siihen, että ryöstetyllä on niin paljon rahaa ja roinaa, ettei hän edes huomaa jotain viedyn. Tai ei välitä siitä.
Jotkut kriitikot ovat moittineet Bling Ringiä pinnalliseksi. Pirullisen hauska se on, mutta minusta ytimeen menevän kriittinen ja vakavasti otettava elokuva. Sofia Coppola on kieltämättä käyttänyt keveää kättä, moraalia saarnaamatta. Hän vain näyttää, kuten hyvässä taiteessa pitääkin. Johtopäätökset jäävät katsojalle.
Suomen viimeinen rehellinen viihdetähti taisi olla Tapio Rautavaara, joka tylysti ilmoitti tekevänsä työtään vain rahan takia.
Ja mitä Coppola näyttää? Sen, mikä on mahdollista kulttuurissa, jossa julkisuuden himo ja julkkisten, nimenomaan viihdejulkkisten, palvonta on saanut mielipuoliset mittasuhteet. Mitä välii, millä keinoin näkyviin pyritään tai siellä pysytään, pääasia on, että naama näkyy ja nimi tunnetaan. USA:n perustuslain takaama onnen tavoittelu näyttää nykyisin tähtäävän nimenomaan kuuluisaksi tulemiseen. Rikoksista langetetun tuomionkin kestää, jos sen aikana pääsee lähelle huumerikoskakkuaan istuvaa viihdetähteä ja saa vapaaksi päästyään keekoilla mediassa näyttämässä hyvältä ja suoltamassa ties mitä puppua itsestään ja elämänsä päämääristä. Rahaa ja tavaraa tärkeämpää tytöille on se, että ne ovat Paris Hiltonin rahaa ja tavaroita. Jengin ainoalle pojalle tärkeintä on tyttöjen suosio.
Kovin rinta kaarella ei suomalainen yleisö voi Bling Ringiä katsoa. Seilaamme iloisesti perässä samassa virrassa. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, millaisin tunnoin sitä katseli harvalukuinen yleisö, josta mies ja minä olimme takuulla vanhimmat. Minun mieleeni tuli useampikin ihmislaji, muun muassa telkkarin taannoisen Kukkaron herraksi -ohjelman söpö poika, joka oli noussut julkkikseksi BB-talosta, ja oli silminnähden ylpeä sekä kuuluisuudestaan että coolin holtittomasta elämäntyylistään. Täti-vanha päätti säälien muistaa häntä iltarukouksessaan toivoen, että tuokin ipana kasvaisi aikuiseksi ja alkaisi elää maailmassa eikä illuusiossa ennen kuin on liian myöhäistä.
Pinnallisen ja tyhjänpäiväisen elämän älykkäissä ja aktiivissa nuorissa herättämästä turhautumisesta voisi elokuvan yhteydessä myös filosofeerata. He ovat lainavalossa eläviä kuita, jotka kokevat tulevansa näkyviksi ja merkitykselliseksi julkkisidolinsa paisteesta. Mitä lähemmäksi pääsee, sitä enemmän lainavaloa. Intiimein suhde syntyy, kun kantaa idolin tamineita, nuuskaa hänen kokaiiniaan ja tarjoaa hänen rahoillaan paukkuja kavereilleen.
Eivätkä vanhemmat välttämättä ole lapsiaan viisaampia, näyttää Coppola. Elokuvassa on myös hörhöaatteisiin seonnut äiti, joka on yhtä kuuluisuuden kipeä kuin tyttärensä ja yhtä pihalla elämän todellisuudesta. Kohtaus, jossa äiti puhuu kilpaa tyttärensä kanssa tätä haastattelemaan tulleelle toimittajalle, on karmaisevan hauska. Molemmat luovat typerästä rikossarjasta rangaistulle bimbolle mahtavan imagon mitä altruistisimmasta ja kunnianhimoisimmasta nuoresta naisesta, joka haluaa johtaa koko ihmiskunnan parempaan maailmaan.
Coppola näyttää ääritapauksen kautta kulttuurin valtavirran. Se on voimakas ja kuljettaa mukanaan lööppimedian ja tv-hömpän lisäksi kaikille kulttuurin alueille tunkeutuvaa viihteen ylivaltaa. Julkisuus, idolien palvonta, laajojen kansanjoukkojen suosio, julkkisten läheisyydestä saatava lainavalo on niin vetovoimasta, että siihen lankeavat kokeneet poliitikotkin – kokemattomista puhumattakaan. Politiikassa toimiminen edellyttää sentään jonkinlaista todellisuudentajua, ainakin pitkän päälle, mutta viihdejulkisuudessa illuusioilla ja itsensä suureksi tekemisellä ei ole mitään rajaa. Siellä moni pienempikin profeetta julistaa itsensä yleisölleen kaikkensa antavaksi sielunhoitajaksi ja terapeutiksi, joka jaksaa puurtaa raskaassa työssään vain koska ”kansan” jakamaton rakkaus siihen hänet velvoittaa. Ja media toistaa tätä evankeliumia ihan tosissaan.
Suomen viimeinen rehellinen viihdetähti taisi olla Tapio Rautavaara, joka tylysti ilmoitti tekevänsä työtään vain rahan takia, kerätäkseen ”pähkinöitä pikkuoraville.” Kai hänkin kansansuosiostaan sekä nautti että kärsi. Kuten tiedämme, pahimmin addiktoituneiden kohtalo voi olla kova. Kansa on arvaamatonta ja julkisuus julma sille, joka todella on kaikkensa antanut eikä enää kelpaa.
Melkein käsittämätöntä tässä hulabaloossa on, että valtavirralle silti on olemassa vastavirta, joka sekin näyttää voimistumisen oireita. Niin sanotuissa kaunotaiteissa riittää tradition jatkajia ja uuden luojia, vaikka sillä alueella tavoitteet ovat muualla kuin kansansuosiossa ja vaikeita saavuttaa. Höttöäkin tosin tehdään ja pikajulkisuuteen noustaan, mutta todellisia tähtiä Suomen kokoisen maan taidetaivaalle syntyy harvakseltaan, kirjallisuudessa ehkä pari sukupolvessa. Kuitenkin taideammattien suosio kasvaa kasvamistaan, vaikka suurin osa sille tielle lähtevistä voisi yhtyä nuoren Henry Millerin näkemykseen omasta itsestään: ”Minulla ei ole rahaa, ei resursseja, ei toiveita. Olen maailman onnellisin ihminen.”
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 