Horisontti
Meillä ei ole varaa tähän kouluun eikä tuohon kirjastoon. Meillä ei ole varaa hoitaa sairaita, lapsia ja vanhuksia.
Tämä virsi on meille niin perin tuttu. Poliitikot ja talousasiantuntijat toistavat sitä jatkuvasti siitä huolimatta, että tilastojen mukaan Suomi on rikkaampi kuin koskaan: 1980-luvun puolivälistä bruttokansantuote on kaksinkertaistunut. Emme olleet köyhiä 1980-luvullakaan, mutta kumma kyllä valtava rikastuminen ei ole lisännyt mahdollisuuksiamme tuottaa hyvinvointia.
Kaikkien mielettömintä tämä talousmiesten puhe on, kun se kääntyy ympäristönsuojeluun. Meillä ei ole muka varaa puhtaaseen ilmaan ja veteen eikä lukemattomien eläinten, kasvien ja eliöyhteisöjen pitämiseen hengissä.
Suuri osa virallisesta taloudestamme on itse asiassa laillistettua ryöstöä.
Kun sama talouspuhe toistuu ympäri maailmaa ja myös globaaleissa kysymyksissä, johtopäätös on kauhea: talousmiesten mukaan itse asiassa meillä ei ole varaa ihmisten pitämiseen hengissä. Talouden tieltä joutavat pois ei vain miljoonat vaan miljardit ihmiset. Globaalilla taloudella ei ole mitenkään varaa hillitä lajien massasukupuuttoa, yleistä myrkyttymistä, vesivarojen hupenemista ja ilmastonmuutosta.
Esimerkiksi taloudella ei näytä olevan varaa pitää ilmastonlämpenemistä alle kahdessa asteessa. Olemme kovaa vauhtia matkalla esiteollista aikaa yli 4 astetta lämpimämpään maailmaan. Tällaisessa maailmassa voitaisiin tuottaa ruokaa niin vähän, että sitä riittäisi korkeintaan miljardille ihmiselle. Siis yli kuusi miljardia ihmistä kuolisi nälkään, jos väestö olisi nykyisen suuruinen.
Tästä hirvittävästä ja valitettavan todennäköisestä tulevaisuudesta eivät ole kertoneet radikaalit ympäristöaktivistit vaan arvovaltaisen Britanniassa toimivan Tyndallin ilmastotutkimuslaitoksen johtaja Kevin Anderson ja yhtä arvovaltaisen saksalaisen Potsdam-instituutin johtaja Hans Joachim Schellnhuber.
Lukemattomien asiantuntijoiden mukaan lapsillamme ja nuorimmilla meistä on edessään aivan kauhea tulevaisuus, ellei nykymuotoisesta taloudesta ja sen keskeisestä elementistä talouskasvusta luovuta. Tämän ovat itse asiassa pitkään tajunneet myös tavalliset suomalaiset. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämien kyselyjen mukaan suurin osa suomalaisista on 1980-luvulta lähtien kannattanut väitettä: ”Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä.” Esimerkiksi vuonna 2011 tämän väitteen kanssa täysin tai jokseenkin samaa mieltä oli 72 prosenttia vastaajista.
Mistä on oikein kysymys? Miten tämä hulluus on mahdollista? Ihmiset tietävät yleisesti nykymenon johtavan katastrofiin, mutta jatkavat silti samaa menoa. Onko talouskasvupsykoosiin joutunut ihmiskunta nyt todellakin päättänyt tehdä joukkoitsemurhan ja tappaa samalla suurimman osan muista elävistä olennoista?
Monen ilmiön luonne on helpompi tajuta, kun se on uusi. Niinpä avain modernin talouden tajuamiseen saattaa löytyä varhaisilta taloustieteilijöiltä. Yksi heistä oli James Maitland, Lauderdalen kahdeksas jaarli, joka syntyi vuonna 1759 ja kuoli vuonna 1839.
Vuonna 1804 ilmestyi hänen kirjansa Tutkimus yhteisen vaurauden luonteesta ja alkuperästä sekä sen lisäämisen keinoista ja syistä. Siinä hän väittää, että yhteisen vaurauden ja yksityisen rikkauden välillä on usein käänteinen suhde. Yksityisiä rikkauksia voi kasata luomalla jonkin resurssin niukkuutta ja vähentämällä täten yhteistä vaurautta. Tästä niin sanotusta Lauderdalen paradoksista keskusteltiin paljon 1800-luvun kansantaloustieteessä. Kuitenkin kun nykyisin suosittu uusklassinen taloustiede keksittiin 1800-luvun loppupuolella, paradoksin olemassaolo ensin kiellettiin, sitten unohdettiin kokonaan. Suurinta osaa yhteisestä vauraudesta ei enää ollut talouspuheessa.
Monille meistä on tuttua, miten varhaiset Italian kapitalistit loivat pääomansa aivan normaalilla ryöstöllä. Kaikille meille on tuttua, miten Venäjän oligarkit ja meidät kotoiset wahlroosimme ovat luoneet rikkautensa valtion omaisuutta omimalla. Mutta Lauderdalen paradoksin mukaan kyse on paljon yleisemmästä ilmiöstä.
Nykymuotoisessa taloudessa huomio kiinnitetään ensisijaisesti yksityiseen vaurauteen, tai oikeastaan vain sen muutoksiin. Puhuttaessa taloudellisesta kasvusta viitataan juuri tähän. Siihen, miten käy yhteiselle vauraudelle ei kiinnitetä huomiota eikä sitä ole varsinaisesti olemassa talouden laskelmissa. Siksi rikastumista, joka tapahtuu yhteisten, elintärkeiden resurssien kustannuksella, pidetään täysin normaalina. Suuri osa virallisesta taloudestamme on itse asiassa laillistettua ryöstöä.
Kun asioita tarkastelee vallitsevan talouden silmälasien läpi, elämän tuhoaminen ja ihmiskunnan saattaminen henkihieveriin näyttää välttämättömältä. Näiden silmälasien käyttäminen on yhtä hullua kuin auton ajaminen laseilla, joiden avulla näkee vain metrin päähän. Kun luopuu näistä näköesteistä, huomaa, että talous kokonaisuudessaan ei itse asiassa ole vuosikymmeniin ellei vuosisatoihin kasvanut lainkaan: ryöstötalous on tuhonnut niin paljon yhteisvaurautta, että lopputulos on negatiivinen.
Valitettavasti kapeakatseinen talousajattelu on levinnyt nykyisin kaikkialle, myös valtion ja kuntien päättäjien keskuuteen. Vaikka julkisten instituutioiden luulisi nimenomaan huolehtivan yhteisvauraudesta, niiden valtaapitävät eivät useimmissa tapauksissa edes näe sitä. Käytännössä valtio ja kunnat on valjastettu yksityisen rikastumisen palvelukseen. Ympäristöliikkeiden vaikutuksesta säädetyt lait tosin pakottavat julkisen vallan suojelemaan ympäristöä, mutta useimmiten tämä on pelkkä muodollisuus: resursseja ja työvoimaa on täysin liian vähän tehtäväkentän valtavuuteen nähden.
Valitettavasti vaihtoehtoisena ja inhimillisempänä taloutena markkinoitu reaalisosialismi on useimmissa tapauksissa ollut elämälle vähintään yhtä tuhoisaa kuin kotoinen kapitalismimme. Tämä johtuu siitä että työväenliikkeen vallitsevien haarojen johtajat omaksuivat vastustajiltaan kapeakatseisen kasvutalousajattelun. Esimerkiksi Lenin, Trotski ja muut neuvostojohtajat ihailivat rajattomasti USA:n talouskoneistoa. Varhaisissa neuvostomielenosoituksissa kannettiin Marxin ja Engelsin kuvien rinnalla Henry Fordin kuvia.
Onko meillä siis enää lainkaan toivoa? Tuhoaako taloudellinen kasvu vähitellen luonnon ja lopulta myös ihmisen, kuten suurin osa suomalaisista näyttää ajattelevan?
Mielestäni toivoa on. Toivo perustuu siihen, että yhteiskunnalliset liikkeet ovat aiemminkin pystyneet kääntämään suuria yhteiskunnallisia kehityskulkuja. Se perustuu myös siihen, että vaikka valtiot ja yhtiöt ovat lähes totaalisesti vallitsevan talousajattelun korruptoimia, ihmiset eivät sitä ole. Virallisten rooliensa lisäksi, he ovat aina mukana myös monenlaisissa epävirallisissa yhteisöllisissä ja taloudellisissa rakenteissa. Niitä ovat perheet, samassa vaikeassa asemassa olevien ihmisten keskinäisen avun renkaat, ystäväpiirit, tuttavaverkostot, harrastusryhmät ja erilaiset järjestöt.
Nämä kaikki muodostavat ikään kuin varjossa olevan vaihtoehtoisen yhteiskunnan. Kun hädän ja toivon synnyttämä liike alkaa nousta, se saa ilmaa siipiensä alle tästä jo olemassa olevasta toisenlaisesta maailmasta.
Jokainen voi aloittaa liikkeen nousun valmistelun sillä, että alkaa vähentää talouspuheen sokaisevien silmälasien käyttöä. Samalla kun vapautuneet silmät näkevät luonnon ja ihmisten synnyttämän valtavan yhteisvaurauden, ne voivat nähdä myös muita ihmisiä, jotka katsovat maailmaa avoimin silmin. Yhdessä heidän kanssaan saattaa löytyä paljon hauskaa ja hyödyllistä tekemistä.
Tällä hetkellä ehkä lupaavimmat maailman pelastushankkeet ovat lähtöisin pienistä kaupungeista tai kaupunginosista. Niitä ovat esimerkiksi Englannista alkanut Transition Town eli siirtymäkaupunkiliike, jossa monen pienen paikkakunnan lähes koko väestö on saatu mukaan katkaisemaan öljyriippuvuutta ja tuhosuuntautuneisuutta.
USA:ssa Community Rights Movement eli paikallisyhteisöjen oikeusliike on saanut lukemattomia tuhohankkeita estettyä ottamalla tosissaan perustuslain demokratialupaukset ja säätämällä itse ympäristönpilaamisen kieltävät paikallislait.
lehti 