Kirjailijan maalaiselämää

Keltainen rintamamiestalo Inkoon Dalissa lienee kirjailija Mikaela Sundströmin ja hänen perheensä koti hamaan tulevaisuuteen.

 – Täällä on hyvä asua. Sitä paitsi inhoan muuttamista, Sundström sanoo.

 Sundström muutti Inkooseen tyttärensä ja miehensä kanssa puolitoista vuotta sitten Helsingistä.

 – Nythän me asumme melkein kirkossa, Sundström toteaa. Siellä, missä hän varttui, olivat naapurit kauempana.

 – Se oli ihan maaseutua, Sundström kertoo Lapinjärvestä lähellä Venäjän rajaa. Yksitoista vuotta kului välissä Helsingissä.

 – Helsinki on kiva, mutta siellä niin kallista, ettei siellä voi asua vuokralla eikä varsinkaan ostaa omaa asuntoa, hän sanoo.

 – On aika ikävä ajatus, että Helsingissä voisivat asua vain rikkaat, Sundström pohtii. – Ja sitten ihmetellään, miksei siellä ole opettajia tai lastenhoitajia. Eihän heillä ole varaa asua pääkaupungissa.

 Inkoo on Sundströmille sopiva paikka, sieltä on lyhyt matka ja hyvät yhteydet pääkaupunkiseudulle. Sundströmin puoliso on töissä Espoossa ja kirjailijalla itselläänkin on viikoittain käyntiä Helsingissä.

Viisi vuotta

on pitkä aika

 Mikaela Sundström on tottunut tekemään kulttuuria lapsille, vaikka vasta nyt kirjailijalta ilmestyi ensimmäinen lastenkirja, Linnea ja äiti enkeli. Lapsille hän on tuttu tv:stä, oli kaksi ja puoli vuotta ruotsinkielisen Buu-klubbenin juontaja ja lastenohjelmien tekijä.

 Sundström tuli suurempaan julkisuuteen kuitenkin aikuisten kirjailijana. Hänen esikoisteoksensa Alati taivaat julkaistiin ruotsiksi 1999 ja seuraavana syksynä se oli Finlandia -kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja käännettiin suomeksi.

 150 sivun tiiviissä paketissa Sundström onnistui kiteyttämään maalla elävän alkoholistiperheen tytärten riittämättömyyden. Päähenkilö Katarina pakenee, isosisko menestyy ja yrittää olla kaikkien tukena.

 – Toki minulta on kysytty moneen kertaan, oliko kirja omakohtainen. Ei siihen voi kuin nauraa, kirjailija sanoo. – Tavallaan olen kaikki henkilöt siinä kirjassa.

 Esikoiskirja sai loistavan vastaanoton. Tänä syksynä Sundströmiltä julkaistiin ihastuttava lastenkirja ja nyt hänellä on tekeillä romaani, jonka suunnitellaan ilmestyvän kirjakauppoihin vuoden kuluttua.

 Vaikka esikoisesta on jo useampi vuosi ja lastenkirjankin pohjana olleen yhteispohjoismaisen tv-sarjan Sundström oli työstänyt jo esikoisensa aikoihin, hän ei usko, että kiitokset ja kehut olisivat nostaneet rimaa toisen kirjan kirjoittamisessa. Väliin on mahtunut muuta, mm. lapsen syntymä.

 – Kun alkaa kirjoittaa ja menee maailmaan, jota on luomassa, mennyt unohtuu.

 Sundström sanoo, ettei joudu häpeilemään lukiessaan esikoisteostaan, mutta se on mennyttä. 32-vuotiaana viisi vuotta on pitkä aika, jossa tapahtuu hektiseen tahtiin lukemattomia asioita: kirjan ajatukset olivat paljon nuoremman ihmisen ajatuksia.

 Esikoisteoksen kirjoittaminen oli helppoa.

 – Varmaan siksi, että silloin ei ollut vielä sanonut mitään. Nyt, toista romaania kirjoittaessa, tuntuu, että voi, voi, kyllä se silloin oli helppoa.

Hevoskirja

aikuisille

Sundströmillä on työn alla hevoskirja.

 – Aikuisten hevoskirja, suomenhevosten parissa varttunut kirjailija kertoo. Kirjojen kirjoittamisesta puhuessaan Sundström ei osaa puhua juonesta tai henkilöhahmoista. Kyse on enemmänkin teemoista ja tunnelmista.

 – Se on kirja hevosista ja ihmisistä, vanhoista äkäisistä akoista ja nuorista pojista. Olen ihastunut vihaisiin akkoihin.

 – Mun on vähän vaikea kertoa tekeillä olevasta kirjasta, kun romaanit ovat usein sellaisia, että ne käsittelevät jotenkin niin suurta osaa elämää.

 Kirja on tarkoitus julkaista vuoden kuluttua.

 – Eilen kävin esittelemässä sitä kustantajalle. Helpotti. Aina jossain vaiheessa kirjoittamista tulee mieleen, että nyt kaikki menee roskikseen, Sundström selvittää.

Laiska ihminen

 Sundström on mielestään laiska ihminen, vaikka hän on kouluttautunut juristiksi, julkaissut kaksi kirjaa, perustanut perheen, synnyttänyt tyttären, opettaa juridiikkaa ja tekee erilaisia kirjoitustöitä.

 – Pitäisi tietää asioista enemmän, hän sanoo. Mutta kaikkeen ei ehdi paneutua.

 – Pitäisi osata enemmän kieliä, hän toteaa. Mutta hänen aikansa on mennyt äidinkielen, ruotsin, kehittämiseen.

 Murrosiässä Mikaelaan iski kirjallisen ilmaisun pakko.

 – Asiat olivat vaikeita jo sinällään ja lisäksi tuntui, ettei äidinkielen taito riitä ilmaisemaan niitä. Sitä piti kehittää.

 – Kun on pienen kielivähemmistön edustaja, täytyy tehdä paljon töitä oman äidinkielensä eteen. Siksi olen viimeiset 15 vuotta keskittynyt lukemaan lähes yksinomaan ruotsinkielistä ja ruotsalaista kirjallisuutta.

 – Siksi muut kielet ovat ihan hunningolla, suomi, englanti, venäjä.

 Sundström oppi suomen kielen koulussa.

 – Olen täysin yksikielinen. Kasvoin täysin ruotsinkielisessä ympäristössä, isäni ei osaa lainkaan suomea.

 Suomen kielessä Sundströmin mielestä hauskoja ovat lorut ja riimit. Hän sanoo, että vastaavaa ei juuri löydy ruotsiksi.

 – Ehkä suomen kielen rakenne on sopiva riimityksille. Lisäksi kielessä on paljon sanoja, jotka kuvaavat esimerkiksi ääniä, ja nehän sopivat juuri loruihin, joita taas on ihana lukea pienille lapsille.

Pitää olla

hauskaa

 Aamulla Sundström vie tyttärensä sadan metrin päähän päivähoitoon ja palaa kotiin kirjoitustöihin.

 Projekteja on meneillään neljä: uusi romaani, jatko-opiskeluun liittyvä artikkeli, juridiikan opetus kääntäjäopiskelijoille ja uusi tv-käsikirjoitus.

 – Sopii psyykelleni, että minulla on useampi homma tekeillä, hän sanoo. – Neljässä on kuitenkin yksi liikaa.

 Sundström toteaa innostuvansa helposti ja jatkuvasti uusista asioista. Tuore innostuksen aihe suomenhevonen, jolla hän saa käydä ratsastaa.

 – Tykkään melkein kaikesta, hän kiteyttää.

 Myös työn on oltava hauskaa. Hän kirjoittaa, koska se on hauskaa.

 – Ehdottomasti. Muutenhan voisin olla juristi, hän sanoo. – Kirjoittaminen on vaikeaa, mutta hauskaa.

 Pienenä tyttönä Sundström ajatteli, että hänestä tulee maanviljelijä ja kirjailija. Pieni Mikaela kirjoitti kertomuksia, vähän kasvettuaan hän aloitti päiväkirjan pitämisen ja kirjoitti monille kirjeystäville.

 – Lukion jälkeen minulla ei tuntunut olevan muuta vaihtoehtoa kuin lähteä opiskelemaan kirjallisuutta. Mutta yliopistossa olin jotenkin tyhmä ja liian nuori ja opiskelu niin vaikeaa, ettei siitä tuntunut tulevan mitään.

 Sundström halusi tilalle jotain tavallista, jonka avulla voi olla oikeasti yhteiskunnassa mukana, joten hän pyrki oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

 – Kun pääsin sisään, suurin into oli jo laantunut. Oikiksessa en oikein tajunnut sen ulkoaluvun ideaa. Mutta loppua kohti homma muuttui tosi kivaksi.

 Hän ei ole koskaan toiminut juristina, mutta opettaa juridiikkaa kielenkääntäjäopiskelijoille.

 – Olin jo opiskeluvaiheessa tosi huono ja vuosien kuluessa tuntuu, että loittonen siitä osaamista yhä kauemmas.

Venäjä,

sielun maisema

Sundströmillä on erityinen suhde Venäjään ja sen kieleen. Hän olisi jo kouluaikana halunnut opiskella venäjää, mutta se ei ollut Lapinjärvellä mahdollista. Yliopistolla hän sitten aloitti kielen ja opiskelikin Pietarissa puoli vuotta.

 – Venäjä on sielunmaisemani, rajan pinnassa kasvanut Sundström runoilee. – Ollut tärkeä ihan pienestä.

 Hän arvelee, että kyse on siitä, että kun Venäjällä herää aamulla, ei koskaan tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.

 – Ei tiedä, mitä tapahtuu.

 Onko se pelottavaa.

 – Enemmänkin kiehtovaa. En toki ihaile Venäjän historian kauheita asioita – sanoin ei voi kuvata, kuinka surullisia asioita siellä on tapahtunut – ihailen sikäläistä suhtautumista elämään. Se fatalistinen ajattelutapa on ihan päinvastainen kuin länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa on kauhea tarve kontrolloida kaikkea. Venäjällä sitä on turha edes yrittää.

 – Elämä ei voi ylipäätään säädellä, vähän voi välillä yrittää, mutta se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Se on minusta kiehtovaa.

Historiattomuus on

hengenvaarallista

Sundström oli haastattelua edeltävänä päivänä helsinkiläislukiossa vierailulla.

 – Sanoin koululaisille, että olen poliittinen kirjailija, hän kertoo.

 Mitä se tarkoittaa?

 – Että ihmisiä ja eläimiä pitää kunnioittaa, ei sen kummempaa, mutta se on mielestäni jo iso juttu.

 Sundström sanoo lakiopintojensa kautta huomanneensa, kuinka tärkeää on tuntea historiaa ja yhteiskunnan rakenteita.

 – On hengenvaarallista olla historiaton: ettei tiedä, mitä ennen on tapahtunut, tai varsinkin, ettei välitä tietää. Tärkeintä on, että ainakin haluaa ymmärtää.

 Koululaisvierailuilla Sundström on havainnut, että nuoriso on aktiivisempaa kuin hänen ollessaan saman ikäinen. Nyt on intoa.

 – Tai nyt on kaksi ryhmää, toiset peilaa ja toiset on todella tietoisia, aika radikaaleja, toimivat Attacissa ja eläinten oikeuksien puolesta.

 Sundström itse kokee vaikuttamisensa keinoksi kirjoittamisen.

 – Politiikassa pitäisi olla paljon fokusoituneempi kuin olen, hän arvioi.

Mullistava äitiys

– ilman syyllisyyttä

 Sundström on nelivuotiaan Minean äiti. Hän sanoo, että niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, lapsen syntymä muutti kaiken. Jos kirjoittaminen on elämäntapa, on äitiys perusta.

 – Lapsen syntymä oli hyvin syvällisesti psyykkisesti ja emotionaalisesti ja ylipäätään kaiken kaikkiaan mullistava asia. Enemmän kuin olin voinut kuvitella, vaikka olin siihen varautunut, hän määrittelee.

 Sundström eli ennen lasta lyhyellä tähtäimellä: nuorena voi tehdä, mitä huvittaa, ja lähteä vaikka puoleksi vuodeksi Venäjälle.

 – Ja se nuoruus jatkuu pitkälle, jos ei ole lapsia, hän sanoo. Minean synnyttyä tähtäin oli siirrettävä ainakin joltain osin 20 vuoden päähän.

 Sundström seurannut keskustelua äitien jatkuvasta syyllisyydentunteesta ja ihmetellyt, miksei itse tunne syyllisyyttä.

 – Ehkä se on taas tuota Venäjä-jajattelua: ei voi olla täydellinen eikä voi tuntea syyllisyyttä siitä, ettei kaikki toimi.

 – Ymmärrän, että minussa on äitinä vikoja, mutta entä sitten? Minusta tämä on ihaninta aikaa.

 Sundström allekirjoittaa ajatuksen, että äitiys on työn kannalta inspiroiva olotila. Pienten lasten äidit ovat tehokkaita ja innokkaita.

 – Pienten lasten kanssa on paljon rutiinia, vaipan vaihtoa ja tiskikoneen tyhjentämistä. Kun pääsee kirjoittamaan, sitä on niin latautunut, että tekstiä vain tulee.