Tuula-Liina Varis
Meidän mammalle, äitini äidille, painajaismaisinta tulevaisuudenkuvaa edusti kunnalliskoti eli hänen puheessaan vaivaistalo. ”Vaivastalloon ette mua viä!” hän huusi posket tutisten, vaikka kukaan ei ollut inahtanutkaan siihen suuntaan. Eikä tietenkään mammaa viety vaivaistaloon; hän sai kuolla 82-vuotiaana oman mökkinsä kamarissa. Hänellä oli onni saada elää elämänsä loppuun naimattoman tyttärensä kanssa – asetelma, joka tuon tyttären ihmisosana ei ehkä ollut niinkään ruusuinen.
Mutta kuka sitä ajatteli? Eivät ainakaan vanhanpiian sisaret ja veljet, jotka elivät elämäänsä toisaalla. Naimattoman pikkusiskon rooli äidin hoitajana saattoi tuntua itsestään selvältä, sillä se ei ollut mitenkään tavaton siihen aikaan. Päätellen perikunnan keskinäisestä metelistä jotkut sisarparvesta pitivät ennemminkin etuoikeutena sitä, että hän sai äidin luona ilmaisen asunnon.
Minä olin lapsi, mutta näin kyllä miten raskas vanhapiikatätini hoitovastuu oli siinä vaiheessa, kun erittäin tuskallista suusyöpää sairastava mamma alkoi menettää puhekykyään, sitten muistiaan ja järkeäänkin. Mökissä elettiin kantovesien ja ulkohuussin varassa, ja niin potilaan kuin mökin siivo alkoi loppuvaiheessa olla sitä sun tätä. Sairaala olisi ollut mammalle oikea paikka, mutta sairaalaa hän kammosi yhtä paljon kuin vaivaistaloakin. ”Lasarettiin ette mua viä!” mamma huusi. Eikä viety, vaikka hermot olivat joskus tosi tiukalla sekä hoidettavalla että hoitajalla.
Mamma kuoli vuonna 1959. Puoli vuosisataa myöhemmin elämme aivan toisessa, paljon rikkaammassa maailmassa. Olemme sivistyneet ja inhimillistyneet ajattelussamme ainakin siinä suhteessa, ettei enää pidetä kohtuullisena vaatia naimattomaksi jääneen tyttären omasta itsenäisyydestään luopuen omistavan elämänsä vanhojen vanhempiensa kokoaikaiseen hoitamiseen.
Luulisi, että ajattelumme olisi inhimillistynyt ja sivistynyt myös suhteessa vanhuksiin, että hyvinvoiva yhteiskunta pitäisi kunnia-asianaan pitää hyvää huolta niistä ihmisistä, jotka tuota hyvinvointia ovat elämän ikänsä rakentaneet.
Niin luulisi. Mutta sen sijaan vanhusten hoidosta on tullut 2000-luvun Suomen suurin sosiaalinen häpeä. Ongelmat on tiedetty vuosia. Julkisuudessa niihin on puututtu kymmeniä kertoa. On tehty lehtijuttuja ja tv-ohjelmia, on julkaistu kirjoja, on käyty kiivasta keskustelua yleisönosastoissa, on paljastettu mitä kammottavimpia yksityistapauksia. On lääkäreitä, kuten professori Sirkka-Liisa Kivelä, jotka ovat omistaneet aikansa ja tarmonsa vanhusten hyvän hoidon puolesta puhumiselle ja väärien käytäntöjen kritikoimiselle.
Mikään ei ole auttanut, eivät järkyttävät paljastukset, eivät asiantuntijoitten puheenvuorot, eivät omaisten hätähuudot.
Tietoa ei puutu, kokemusta ei puutu. Kuitenkin lääninhallitusten äskettäisen sokeeraavan selvityksen mukaan mitään kohennusta ei ole tapahtunut, päinvastoin on menty entistäkin huonompaan suuntaan.
Vanhuksia ”hoidetaan” Suomessa pahimmillaan keskitysleirimäisissä olosuhteissa, laiminlyöntien, loukkausten, suoranaisen julmuuden uhreina. Heidät kierrätetään helvetin kautta hautaan. Ero entiseen huutolaissysteemiin on siinä, että kun entisajan ruotuvaivainen myytiin mahdollisimman halvalla ”hoitokotiinsa”, nyt vaivaiselta itseltään revitään summa rahat korvaukseksi ala-arvoisesta hoidosta.
Vastaava ministeri Paula Risikko myöntää, etteivät raporttien tulokset tulleet yllätyksenä. Hän suostuu myöntämään senkin, että vanhusten hoidossa on ”puutteita”.
Selvityksen paljastamien hoitohelvettien olemassaolo sivistysvaltiona itseään pitävässä maassa on enemmän kuin joukko ”puutteita”; se on skandaali, jonka takia todellisissa demokratioissa ministeri – ellei koko hallitus – menisi vaihtoon. Jos tästä asiasta ei oppositio tee välikysymystä, mistä sitten?
Lapselle kuolemaa ei ole. Nuori on kuolematon. Keski-ikäinen tietää kuolevansa, mutta ei usko siihen. Mutta kun ihminen tulee vanhaksi, kuolema tulee konkreettiseksi ja todelliseksi, se on hänen niin kuin kaiken elävän osa.
Terveelle, mutta jo vanhuuden kynnyksellä elävälle ihmiselle nyt julkistetut lääninhallitusten raportit ovat uhkaavan todellista tulevaisuutta. Se ei koske vain ”muita”, se koskee myös minua, ei vielä mutta ehkä piankin. Koska?
Onko minunkin loppusijoituspaikkani ennen hautaa maanpäällinen helvetti, jossa yhden vuoden aikana on sattunut 60 kaatumistapausta, jossa potilas on hirttäytynyt valjaisiin, jossa potilas syö vahingossa toisen lääkkeet ja kuolee? Makaanko sängyssäni, kenties remmeillä sidottuna, puolitoista viikkoa suihkuun pääsemättä? Lääkintäänkö minut zombieksi? Odotanko tuntikausia vaipanvaihtoa? Joudunko kärsimään aliravitsemuksesta? Sidotaanko minut tunneiksi nuokkumaan geriatriseen tuoliin suljetun telkkarin eteen? Huudetaanko minulle? Käsitelläänkö minua niin kovakouraisesti, että huudan kivusta?
Keskustelu vanhusten hoidon kurjasta tilasta on tuottanut vuosikausia myötätuntopisteitä ennen kaikkea hoitohenkilökunnalle. Julkisessa puheessa he ovat olleet suurimpia kärsijöitä, he ovat loppuun ajettuja ja heitä on liian vähän. En epäile sitä, mutta muutakin on: kyynisyyttä, tunteettomuutta, vallankäyttöä, suoranaista julmuutta. Hoidettavat eivät hoitohenkilökunnan tavoin pysty pitämään ääntä itsestään. Siksi systeemin on pidettävä huolta ennen kaikkea heistä. Laitokset ovat olemassa heitä varten, eivät sitä varten, että henkilökunnalla olisi työpaikka.
Ihan varmasti hyviä vanhustenhoitolaitoksia on, kuten kritiikin yhteydessä aina muistetaan sanoa. Mutta niiden hyvyys ei ole mikään puolustus niille helvetin esikartanoille, joita myös todistettavasti on olemassa.
Mamman kuva on mielessäni hyvin elävänä. Hän tulee kamarista laajassa yöpaidassaan, saali hartioilla, jää horjuen seisomaan ovelle, kieli tuskin kääntyy taudin runtelemassa suussa, kun hän huutaa: ”Vaivastalloon ette mua viä!” ”Ei sua mihkään viärä, mee sänkyys vaan!” tuiskahtaa vanhapiikatytär, yrittää krotata asiakkaalle leninkiä sekaisessa kyökissä, jonka ovensuunurkassa lemuaa mamman… mikä lie, en kestä edes ajatella.
Yhtenä päivänä mamma sitten makaa kamarissaan ruumislaudoilla, kasvoiltaan silinneenä, niin tyynenä ja tyytyväisen näköisenä, ettei uskoisi sairauden häntä ikinä runnelleen. En haluaisi mennä edes katsomaan, sillä kuolleita oli sinä vuonna jo ollut elämässäni liikaa, mutta täti houkuttelee sanoen: ”Mamma on niin kaunis, niin kaunis.”
Ja niin hän on.
Pitäisikö minun jo ruveta harjoittelemaan?
”Vaivastalloon ette mua viä!”
uutiskirje 
