Talouden epäpolitisointi on demokratian vastainen projekti

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Älä usko koskaan taloustieteilijää, joka väittää tarkastelevansa asioita puhtaan ”tieteellisesti” tekemättä arvovalintoja. Taloutta koskevan väittämän kuullessasi kysy heti valtiomies Ciceron tavoin: Cui bono? Kuka hyötyy?

Taloustieteeseen kuuluu ainakin yhdeksän eri koulukuntaa. Jokainen niistä kysyy eri kysymyksiä ja ne ovat keskenään eri mieltä melkein kaikesta. Useimpien taloustieteilijöiden käsitykset ovat ahtaita ja eri tavoin harhaisia suhteessa yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Jos kansalaisilla ei ole muuta tehtävää kuin kuunnella taloustieteen asiantuntijoita, mitä virkaa on demokratialla, varsinkin kun uusliberalismin hallitsema talouspolitiikka on kuin kirvesmiehen työkalupakki, jossa ei ole muita työkaluja kuin vasara?

Jos otamme lähtökohdaksi nämä taloustieteilijä Ha-Joon Changin näkemykset, nykyinen yksisuuntainen uusliberalistinen talouspolitiikka näyttäytyy oudossa valossa. Mitä on se ”politiikka”, jonka vaikutus pitäisi kitkeä taloudesta, mitä muun muassa Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen on peräänkuuluttanut.

Changin mukaan markkinoilla puhuu raha, demokraattisessa politiikassa jokaisella kansalaisella on ääni:

”Siksi demokraattisessa valtiossa talouden depolitisointi on perimmiltään demokratian vastainen projekti, jonka päämääränä on antaa rahakkaille lisää valtaa yhteiskunnan johtamiseen.”

Rahadoping jarruttaa kasvua

Chang muistuttaa, että kapitalismin kultakaudella vuosina 1945–1973 maailmantalous ei ollut läheskään yhtä globalisoitunut kuin liberalismin kulta-aikana vuosina 1870–1913. Kolme vuosikymmentä kestäneen hyperglobalisaation ja rahadopingin aikana talouskasvu on hidastunut, eriarvoisuus pahentunut ja finanssikriisit yleistyneet useimmissa maissa.

Markkinoiden rajat määritellään viime kädessä poliittisesti eikä mihinkään talousteoriaan tukeutuen. Chang korostaa, että ennen ensimmäistäkään markkinavaihtokauppaa tarvitsemme sääntöjä siitä, millä voidaan käydä kauppaa markkinoilla, ketkä voivat ja millä tavalla.

Säännöt voivat olla lakiin merkittyjä tai hiljaa omaksuttuja. Mutta ne ovat aina rajoittavia, mistä seuraa, etteivät markkinat voi milloinkaan olla todella ”vapaat.” Mikään tieteellinen luokitus ei kerro, mitä on voitava ostaa ja myydä markkinoilla ja mitä ei. Päätös on aina poliittinen.

Changin mukaan Yhdysvaltojen talouden toiminnasta markkinamekanismi ohjaa vain kahtakymmentä prosenttia. Vapaan markkinatalouden sijaan hän puhuu organisaatiotaloudesta, yritysten ja organisaatioiden sisäisestä toiminnasta sekä suurten osakeyhtiöiden hallitusten jäsenten muodostamista kartelleista.

Uusliberalistinen taloustiede mieltää yksilöt eräänlaisiksi mielihyvää tavoitteleviksi mielihyväkoneiksi ja vaivoja minivoiviksi kuluttajiksi eikä tuottajiksi. Siksi taloustieteessä ei tarkastella työn laatua, työn mielekkyyttä, kuormittavuutta, turvallisuutta tai työhön liittyvää riistoa eikä työn ja muun elämän tasapainoa.

Saksan palkkadumppaus

Ulrike Herrmann kysyy teoksessaan Pääoman voitto, miksi Saksa puolustaa euroa henkeen ja vereen, ja vastaa: Koska Saksa harjoittaa palkkadumppausta euron suojassa. Saksan markan aikana palkkadumppaus ei olisi onnistunut, koska silloin Saksan markan kurssi olisi vain noussut vientiylijäämien vuoksi, ja palkkadumppauksen edut olisivat kadonneet.

Eurossa Saksa on suojassa ja voi kenenkään häiritsemättä harjoittaa palkkapolitiikkaa, joka vahingoittaa sen naapurimaita, etenkin Ranskaa, jossa reaalipalkat ovat nousseet vuoden 1999 jälkeen 20 prosentilla.

Saksan hallitus vaatii muita euromaita säästämään. Herrmann muistuttaa, etteivät kaikki euromaat voi Saksan tavoin harjoittaa palkkadumppausta ja pyrkiä aggressiivisiksi vientimaiksi:

”Ratkaisematta jää kysymys siitä, kuka kaikki tuotteet ostaa. Eivät varmaankaan eurooppalaiset työntekijät, sillä heidänhän on määrä luopua osasta palkkaansa. Kuka kaiken sitten ostaa? Kiinalaisetko? Myyntikriisi on varma.”

Herrmannin mukaan saksalaisten tulisi korottaa palkkojaan tuntuvasti. Ensimmäinen askel olisi vähintään kymmenen euron minimituntipalkka. Sen lisäksi normaalipalkkoja tulisi nostaa vuosittain viidellä prosentilla, kunnes Saksa olisi tasoittanut kilpailukaulan, jonka se on palkkadumppauksellaan kuronut. Tämä olisi myös euron pelastus, muuten euro hajoaa.

Euroalue säästää itsensä köyhäksi

Herrmann letkauttaa euroalueen muistuttavan koululuokkaa, jossa flunssavirus tarttuu lapsesta toiseen. Euroalueen 19 valtion joukkovelkakirjojen valintatalossa sijoittajat eivät kärsi valuuttatappioita, koska he saavat aina euroja vaihtoivatpa velkakirjansa minkä tahansa valtion joukkovelkakirjoihin. Britannia, Ruotsi ja Tanska ovat tämän päivittäisen huutokauppahässäkän ulkopuolella.

Herrmannin mielestä euron mahdollinen hajoaminen on saksalaisten vika. Heidän Agenda 2010 -asialistansa on paljon vaarallisempi kuin Kreikan ylivelkaantuminen voi koskaan olla:

”Kreikka on taloudellisesti yhtä merkittävä kuin Hessenin osavaltio Saksassa. Kukaan ei tosissaan odottaisi koko euroalueen kaatuvan 6 miljoonan asukkaan Hessenin vuoksi. Saksa on Euroopan suurin kansantalous, ja jos saksalaiset laskevat reaalipalkkojaan, on muiden maiden seurattava perässä. Loppujen lopuksi koko euroalue säästää itsensä köyhäksi.”

Ha-Joon Chang: Talousteoria – käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollila. Into Kustannus 2015. 470 sivua.
Ulrike Herrmann: Pääoman voitto – Kasvun, rahan ja kriisien historia. Suomentanut Mari Janatuinen. Into Kustannus 2015. 267 sivua.