Montako erityisen merkittävää paikkaa elämästäsi muistat? Mikä niistä tekee merkittävän? Minkälainen on paikka, jonne haluaisit vuosien jälkeen palata?
Lapsuuteni Alavudella Pappilan metsän reunalla oli iso koivu, jonka oksilla oli hauska istuskella, kokoontua kavereiden kanssa, osoittaa urheuttaan kiipeilemällä tai vain olla jouten ja jutella niitä näitä. Joku antoi sille oikein nimenkin: Jättiläinen. Kuluneiden kymmenien vuosien jälkeen luulin, että se on ainoa merkityksellä ladattu paikka lapsuuteni ja nuoruuteni kylästä, minne en muuten ole koskaan erityisesti tahtonut takaisin. Tämänkin sain miltei tuhottua, sillä kaikkiin paikkoihin ei näköjään kannata palata – aivan samoin kuin kaikki nuoruuden kirjatkaan eivät tunnu kestävän uudelleen lukemista. Vajaa kymmenen vuotta sitten päätin käydä katsomassa Jättiläistä. Se oli nuhjuinen ja vaikutti vielä yllättävän pieneltä – nimensä huomioon ottaen. Kai se sitten lapsena oli tuntunut jättimäisen isolta. En tuntenut sen juurella juuri mitään.
En kyennyt aistimaan paikan henkeä (genius loci), jonka olin ennakkoon olettanut olevan vahva. Myöhemmin kuitenkin huomasin, etteivät muistot tuosta kokemuksesta silti tuhoutuneet. Käynti ei paikan henkeä vahvistanut, mutta ei se sitä poistanutkaan. Itse asiassa se tuntui elävän lähinnä vain muistoissa, ei kokemuksellisesti paikassa käydessäni.
On sykähdyttävää olla paikan hengen kautta yhtä sellaisen ihmisen kanssa, jota ei tunne lainkaan.
Jo muinaiset roomalaiset käyttivät käsitettä ’paikan henki’. Heidän mukaansa kaikella oli varjeleva henkensä, myös paikoilla. Henkeä ei tietenkään voi nähdä, mutta sen voi erilaisin tavoin tiedostaa. Paikkoihin identifioidutaan. Puhutaan lempipaikoista, rakkaista paikoista. Usein ne ovat satunnaisen henkilöhistorian myötä syntyneitä, mutta usein ne ovat myös jaettuja. Moni muukin saattaa kokea lempipaikkasi merkityksellisenä – jotkut samasta syystä, jotkut eri syystä. Kun tätä tuntemusta jaetaan muille tavalla tai toisella, saattaa paikasta tulla jättimäinen merkitysten tihentymä.
Olen miettinyt Jättiläistä tänä keväänä, koska törmäsin taannoin junassa naiseen, jota en tunnistanut. Hän tunnisti minut. Hän tuli juttelemaan kanssani ja kertoi kerran istuskelleensa kanssani Jättiläisen oksilla. Kyseessä oli yli 50 vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen. En tunnistanut naista edes hänen esiteltyään itsensä minulle. Hän oli minua vähän vanhempi, ja lapsena muutama vuosikin saattoi olla liikaa tutustumista silmällä pitäen. Vain muisto Jättiläisestä yhdisti meitä. Tuli aika veikeä olo, jota on vaikea eritellä. Ainakin paikan henki eli voimakkaasti keskustelussamme.
Ajauduin nyt loppukesästä miettimään Jättiläistä uudelleen. Suomen valokuvataiteen museossa on parhaillaan näyttely Elämän paikat (14.8. saakka). Valokuvaaja ja sosionomi Helena Inkerin johdolla joukko helsinkiläisten hoivakotien asukkaita ja heidän läheisiään jakaa kuvin ja tarinoin muistoja elämänsä tärkeistä paikoista. Paikoista, missä he ovat kokeneet jotakin ilahduttavaa tai sykähdyttävää, jotakin ikimuistoista. On istuttu yhdessä, juotu kahvia ja katsottu vanhoja albumikuvia. Sitten lähdetty kuvaamaan paikkoja uudelleen.
Tällaisen projektin tärkein anti lienee se mielekkyys, jota vanhenevat ja eri tavoin sairaat ihmiset saavat elämälleen ja muistoilleen. Epäilemättä jo pelkästään se, että joku on aidosti kiinnostunut, on tärkeää. Projektin myötä menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat merkityksellisesti yhteen. Myönteisiä seuraamuksia on epäilemättä monenlaisia. Osa niistä on ennustamattomia. Osa syntyy vasta vieraan ihmisen katsomiskokemuksen myötä. On sykähdyttävää olla paikan hengen kautta yhtä sellaisen ihmisen kanssa, jota ei tunne lainkaan. Kun katson kuvaa Kirstistä (s. 1933) ja kuulen – muistot voi halutessaan kuunnella kuulokkeista tai lukea seinältä – hänen muisteluksiaan Kumpulan maauimalasta, tunnen outoa yhteenkuuluvuutta täysin vieraan ihmisen kanssa. Kirsti kertoo: ”Uimalassa perheellä oli tapana levittää filtti katsomon taa ja asettua sinne piknikille. ’Evääksi tein tavallista voileipää, jossa oli päällä metvurstia ja tuoretta kurkkua. Juomana oli limpsaa.’”
Vaikka lapsuuden metvurstin ja kurkun maku kumpuaa välittömästi muistoista, en muista Kumpulan eväitäni. Muistan kuitenkin heti sen, miten polkupyörämatka Paloheinästä Maunulan kautta Kumpulaan oli pelottava. Me paloheinäläiset oltiin vihoissa Maunulan vuokratalojen pahojen kundien kanssa. Ne saattoivat siepata kiinni kesken matkaa ja pistää turpiin. Suursuon ostarin tienoilla piti polkea vimmatusti. Kun sitten hikisenä saapui Kumpulaan, oli altaan virkistävä vesi varsin rauhoittava kokemus. Myöhemmin olen ystävystynyt yhden vanhan viholliseni, Ramin (s. 1957), kanssa. Pitääkin kerrata hänen kanssaan vanhoja kokemuksia ja jengitappeluiden paikkoja. Missä niitä kivisotia käytiin?
Annikki (s. 1938) muistelee paikkanaan sotalapsikotiaan Ruotsissa. Seuraamus on välitön harmi siitä, että en ole tarpeeksi haastatellut isääni Vodea (s. 1935) hänen sotalapsikokemuksistaan sekä Ruotsissa että Tanskassa. Nyt yritän muistaa tämän ja yritän udella häneltä nimenomaan niistä paikoista, jotka hänen mieleensä vieraalta maalta ovat jääneet jostain erityisestä syystä elämään.
Näin Kirstin ja Annikin muistot alkavat elää omaa elämäänsä heille vieraiden assosiaatioiden ja henkilöhistorioiden kanssa. Näin Rami, Vode ja Otso (s. 1957) ovat heidän kanssaan yhtä – paikan hengen sitomina.
Vielä kun keksisi jonkun tavan viestiä kiitokset Kirstille ja Annikille. Ainakin lähden nyt Kumpulaan uimaan ja muistelemaan.
uutiskirje 