Pirjo Hämäläinen
Kun katselin Hyvinkään taidemuseossa töitä, joilla Jani Leinonen oli päässyt kuvataideopintoihin kiinni, mieleeni tuli Adolf Hitler. Leinosen Elovena-tytöissä ja muissa brändejä suomivissa tekeleissä ei ole todellakaan natsihenkeä, mutta uralle pyrkiessään hän käytti niin onnetonta hyllypaperikieltä, että vähemmän kaukonäköinen jury olisi jättänyt hänet Hitlerin tavoin rannalle.
Toiveikas nuori Hitler aikoi Wienin taideteolliseen oppilaitokseen, mutta hänen näytetyönsä hylättiin, sillä niissä ei havaittu akateemista pätevyyttä eikä lahjakkuutta. Hitlerin maineen totaalisesti mustuttua myös myöhemmät tulkitsijat ovat puhuneet kolkoista ja elottomista maisemista, jotka olivat täysin toisenlaisia kuin valittujen dynaamiset ja edistykselliset teokset. Hitlerin taidot olivat samaa luokkaa kuin piirtämään ryhtyneellä maalaiskoulun opettajalla, on tyhjentävästi tiivistetty.
Asia ei ole näin, ja siinä sen hirveys piileekin. Jos verrataan Hitlerin hengentuotteita vaikkapa itävaltalaiseen Oskar Kokoschkaan, josta olisi ehkä tullut hänen kurssitoverinsa, liikutaan tietysti aivan eri maailmoissa. Mutta jos vertailukohdaksi otetaan Suomen 1900-luvun alun taide, ne hiukan tunkkaiset maalaukset, joita meille myöhään rantautunut modernismi ei vielä ollut koskettanut, ero ei ole ensinkään niin suuri.
Hitler ei olisi noussut koskaan Kokoschkan ja muiden huippunimien tasolle, mutta hän olisi voinut ilman mitään ongelmia elättää itsensä maalaamalla. Wienin turhantarkka taideraati teki sanalla sanoen järkyttävän virheen, josta seurasi mittaamattomia kärsimyksiä, hävitystä ja kuolemaa. Mikäli koulun ovet olisivat auenneet, Hitler mainittaisiin nyt Itävallan taidehistoriassa yhtenä perinteisiin sidotuista maisemamaalareista sen sijaan että historiantutkijat joutuvat selittelemään, miksi melkein sata prosenttia kansasta äänesti natsimiehityksen puolesta.
Hitleristä ei tullut ammattitaiteilijaa, joten hän suuntasi hysteerisen energiansa toisaalle. Kiinnostus kuvataiteeseen kuitenkin säilyi, ja vuonna 1937 Saksan kaupungeissa järjestettiin kuuluisa rappiotaiteen näyttely, jonka päällimmäisenä tarkoituksena oli osoittaa, millaista saastaa taidekouluihin hyväksytyt huijarit tuottivat. Joskus on väitetty, että näyttelyn ivallinen kärki suuntautui juutalaisiin, jotka olivat Hitlerin mielestä turmelleet senkin vähän mitä taiteesta oli vielä jäljellä, mutta tarkkaan ottaen sadasta tekijästä vain kuusi oli juutalaista.
Rappiotaide meni katsojiin kuin häkä, sillä pilkkaaminen ja kauhistelu on meistä kaikista niin mukavaa. Näyttelyn sensaatiomainen menestys johtui yleisön alhaisista luonteenpiirteistä, mutta natsitaiteen ihailusta se ei suinkaan todistanut. Kun oikeaoppisia herooisia teoksia kierrätettiin myöhemmin pitkin Saksaa, katsojat lähinnä haukottelivat.
Natsitaiteilijoista suurinta mainetta saavutti Adolf Ziegler, jota kutsuttiin arjalaisten alastonkuviensa takia myös kiharaisten häpykarvojen mestariksi. Hitler antoi Zieglerille paljon valtaa ja tämä pääsi puhdistamaan museot ja jopa kodit iljettävästä modernismista. Sota-aikana Ziegler erehtyi arvostelemaan Hitlerin strategisia kykyjä, minkä johdosta taiteilija teljettiin Dachaun keskitysleiriin. Ziegler oli selviytyjä ja menestyjä eikä Dachaukaan koitunut hänen kuolemakseen: hän eli 1950-luvun lopulle saakka, mutta uuteen epäarjalaiseen taideilmastoon hänen oli vaikea sopeutua.
Englantilaisen Tom Ambrosen tänä vuonna ilmestyneessä Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä? -kirjassa käsitellään hiukan pintapuolisesti Adolf Hitlerin taidemieltymyksiä, mutta Josif Stalinista se tarjoaa tuoreemman näkökulman. Vaikka Stalin teeskenteli peltomusikkaa ja pukeutui sotilaallisen vaatimattomasti, hän kyllä pääsi haluamaansa oppilaitokseen eli georgialaiseen pappisseminaariin ja sai siellä ihan kiitettävän sivistyksen.
Stalin oli tavattoman ahkera lukija. Hän ahmi historiaa ja politiikkaa, kaunokirjallisuutta ja antiikin viisauksia yli viidensadan sivun päivävauhdilla ja keräsi Kremliin kirjaston, jossa oli kymmeniätuhansia niteitä. Machiavellin Ruhtinas kuului tietenkin Stalinin suosikkeihin, mutta eipä hän kaihtanut Hitlerin Taisteluitakaan. Vieraista kielistä Stalin osasi ainakin jonkin verran englantia, ranskaa ja saksaa.
Jos Stalinin maku olisi ollut edes hiukan kepeämpi, Neuvostoliiton kirjallisuus olisi voinut saada vapautuneemman ilmeen. Kun Stalin kuitenkin inhosi dekkareita, rakkauskertomuksia ja sarjakuvia, kaikesta tuli jäykkää ja kuolemanvakavaa. Vaatimus ulottui kauas Stalinin jälkeisiin aikoihin, ja kovin moneen neuvostoromaaniin on nyt 2000-luvulla ylivoimaisen vaikea tarttua.
Elokuvaan Stalin suhtautui toisin. Venäläiset onnistuivat kaivamaan Berliinin tuhkista Joseph Goebbelsin elokuva-arkiston ja haltioituneena Stalin huomasi sen sisältävän Chaplinia, Tarzaneita ja lännenfilmejä. John Waynea Stalin rakasti niin kiihkeästi että antoi tälle anteeksi jopa kommunisminvastaiset mielipiteet. Se mies olisi vaiennettava, Stalin huokasi, mutta ei ryhtynyt rakkaudeltaan mihinkään käytännön toimiin.
Olen itsekin useaan kertaan päivitellyt, miten ohutta suomalaisten poliitikkojen kulttuuritietämys on, mutta diktatuureissa taiteilijoiden olisi ollut paljon helpompi toimia, jos niiden johtomiehet olisivat harrastaneet vain metsästystä ja kalastusta.
Sergei Eisensteinin kanssa Stalin neuvotteli jokaisesta Iivana Julman yksityiskohdasta niin, että häntä voi pitää elokuvan epävirallisena käsikirjoittajana. Dmitri Shostakovitshin tapauksessa Stalin heittäytyi musiikkiarvostelijaksi ja sai Pravdan julkaisemaan Mtsenskin kihlakunnan lady Macbethistä myrkyllisen tuomion. Neuvostoliiton oloissa tämä ei merkinnyt säveltäjälle pelkkää mielipahaa, vaan siinä oli hengen lähtö lähellä.
Romanian Nicolae Ceausescu oli siitä harvinainen mies, että hän suututti sekä idän että lännen. Etnisiä vähemmistöjä vainotakseen Ceausescu päätti purkaa tunnelmalliset, usein keskiajalta periytyvät maalaiskylät ja rakentaa tilalle tehokkaita pikkukaupunkeja, mutta laaja kansainvälinen vastustus pakotti tyrannin perääntymään.
Bukarest ei hävitykseltä kuitenkaan säästynyt, vaan vanhan kaupungin lukuisat talot ja huvilat, kymmenen kirkkoa, kolme synagogaa ja luostarien ikiaikaiset seinämaalaukset haihtuivat 1980-luvulla olemattomiin. Historiallisesti ja kulttuurisesti suunnattoman arvokas rakennuskanta korvattiin moukkamaisella Kansan palatsilla, jossa oli neliöitä melkein yhtä paljon kuin Pentagonissa.
Hitler tappoi itsensä ja Stalin kuoli omassa vuoteessaan, mutta Ceausescu ammuttiin alamaisten hurratessa ja surressa ainoastaan sitä, että tyrannin loppu oli niin helppo. Kulttuuria ajatellen Ceausescu ei kuitenkaan poikennut kovin ratkaisevasti meidän aikamme päättäjistä. Jos kaikenkarvaisia valittajia, harmillisia itkuiikkoja ja typeriä tunneihmisiä ei olisi, Suomen kolmekymmentä vuotta vanhemmista rakennuksista monikaan ei seisoisi enää paikoillaan.
Meillä Hyvinkäällä on jo hiljalleen tuudittauduttu siihen, että kaupunkimme keskusta hävitetään ja savuaville raunioille pystytetään helppohintaisia marketteja, mutta kun lehdestä iski vastaan tieto, jonka mukaan myös rautatieaseman viereen muinoin istutettu puisto tuhotaan ja tukitaan korkealla toimistorakennuksella, useampikin asukas tapaili kättä pidempää.
Entistä omituisemmaksi hankkeen tekee se, että kaupungin tontilla häärii rakennuttajana kaupunginhallituksen puheenjohtaja, kokoomuslainen yrittäjä, joka on markettibisneksessäkin mukana. Näillä näkymin radan toiselle puolelle on kohoamassa puheenjohtajan marketti ja toiselle taas toimistorakennus, suuren pörssiyhtiön tyyssija, kuten on kuiskittu.
Omituisuudet eivät lopu tähän. Asemanpuistoon on haudattu vuoden 1918 taisteluissa kaatuneita saksalaissotilaita ja heidän hautansa on merkitty komealla muistopatsaalla, jossa kaikki luetellaan nimi nimeltä. Kokoomusta ei vaivaa pätkääkään, vaikka hauta jää törröttämään toimistorakennuksen eteen kuin mikäkin mainoskyltti, mutta Vasemmistoliiton kannattajat ovat jo ehtineet vuodattaa kuumia kyyneleitä. Historiaa, olipa se omaa tai vierasta, on yksinkertaisesti kunnioitettava, siitä ei päästä mihinkään.
lehti 