Viime viikolla uutisoitiin, että ensi keväänä Suomessa itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna kaikille ysiluokkalaisille jaetaan nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien teos Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Ruotsissa vastaava hanke on toteutettu jo aiemmin ja moni feministi on epäillyt voisiko moista tapahtua Suomessa.
Totta kai voi, asiat tapahtuvat, kun niitä tehdään. Useampikin taho on tehnyt työtä teoksen kääntämisen, julkaisemisen ja jakelun eteen. Yhdessä ja erikseen.
Adichien teos perustuu hänen vuonna 2012 pitämäänsä puheeseen TEDxEuston konferenssissa ja käsittelee sekä feminismiin liittyviä negatiivisia stereotypioita, että sitä, miten sukupuolittuneet käsitykset rajoittavat meidän kaikkien elämäämme ja toimintamahdollisuuksiamme.
Oletus jo saavutetusta tasa-arvosta häivyttää syrjivät rakenteet näkymättömiin ja siten pitää yllä syrjintää.
Adichien esimerkit ovat yleismaailmallisia, vaikka hän kirjoittaakin Nigeriasta ja Yhdysvalloista. Juuri universaaliuden ansiosta kirjasessa on paljon tunnistettavaa myös suomalaisille, jos sen sisältöön vain vaivautuu tutustumaan. Englannin kielen taitaville teos on saavutettavissa yhden Google-haun vaivalla. Lukemisen ohella alkuperäisen puhe on katsottavissa myös videona.
Yllättävän moni näytti kimpaantuvan kirjan otsikossa olevan feminismi-sanan takia ja päätti lukematta, että teos on paskaa. Pelkkä kirjan nimi sai väittämään vastaan ”eipäs pitäisi” ja joissakin kansalaisissa heräsi jopa halu kirjarovioihin.
Niin vaarallisena feminismi ilmeisestikin näyttäytyy, että siihen ei edes uskalleta perehtyä! Pelkkä f-sanan näkeminen saa aikaan lähes hysteerisen reaktion. Uskon, että ysiluokkalaiset luettuaan kirjasen osaavat keskustella siitä paljon älykkäämmin kuin nämä aikuiset ihmiset.
Äänekkäimmät ”keskustelijat” uskovat vuorenvarmasti tietävänsä, mitä feminismi on, vaikka eivät ole koskaan lukeneet yhtään feminististä teosta tai kuunnelleet yhdenkään feministin puheenvuoroa. Absurdeihin ja täysin perusteettomiin syytöksiin on mahdoton vastata, koska niillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, mitä feminismi on tai mitä feministit ovat sanoneet.
Politiikan tutkija Mikko Poutanen on tunnistanut tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskeskusteluista rakenteellisen kaavan, joka toistuu keskustelusta toiseen. Tämä kaava perustuu lähtökohtaan, jossa oletetaan tasa-arvon olevan jo vallitseva asiaintila. Kuitenkin sekä tutkimuksellisesti että vähemmistöjen kokemuksiin perustuen voidaan osoittaa, että näin ei ole. Tasa-arvoon on vielä matkaa sillä vähemmistöihin kohdistuu rakenteellista syrjintää.
Sen myötä vähemmistö ottaa esiin ongelman ja haluaa ylipäätään tuoda näkyväksi oman olemassaolonsa merkityksen ja oikeutuksen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa noussut Black Lives Matter -liike tuo esiin poliisiväkivallan rasistisia ulottuvuuksia ja Suomessa saamelaiset pitävät esillä itsemääräämisoikeuteensa liittyviä sekä kulttuurisen omimisen ongelmia. Tämä rikkoo oletusta tasa-arvosta vallitsevana asiaintilana ja korostaa vallan epäsymmetriaa.
Vastareaktiona näihin tasa-arvopyrkimyksiin epätasa-arvoisesta tilanteesta hyötyvät tahot tulkitsevat tarkoituksellisesti vähemmistön yrittävän kohottaa itseään muiden yläpuolelle. Ei uskoisi kenenkään voivan pokkana käyttää loogisesti mahdotonta ilmaisua kuinka tasa-arvo on mennyt ”liian pitkälle”.
Adichie toteaa miten sukupuoleen liittyvät keskustelut ovat hankalia, koska ne pyrkivät horjuttamaan olemassa olevaa järjestystä. Ja tässä järjestyksessä miehet ryhmänä ovat edelleen etuoikeutetussa asemassa vaikka monet kuvittelevatkin tasa-arvon jo saavutetun. Tämän kuvitelman eräät miehet ovat kirjoittaneet jopa hallitusohjelmaan.
Vakaa usko siihen, että eläisimme jo tasa-arvoisessa maailmassa saa vaatimukset tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta tuntumaan epäreiluilta. Kuten koomikko Jukka Lindström tiivisti maailmaltakin tutun viisauden: ”Jos on aina ollut etuoikeutettu, tasa-arvo tuntuu syrjinnältä.”
Keskusteluun liittyy lisäksi vielä yleensä vetoaminen johonkin yksittäiseen vähemmistön edustajaan epätasa-arvoväitteiden kumoamiseksi. Esimerkkejä: ”Homokaverini sanoi, ettei tuo loukkaa häntä, se ei siis voi olla homofobiaa.” ”Naisystäväni sanoi, ettei ole koskaan kohdannut seksismiä, sitä ei siis voi olla olemassa.” ”Minulla on yksi rodullistettu ystävä, en voi olla rasisti.”
Lopulta keskustelussa vähemmistön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspyrkimykset mitätöidään vain oman edun ajamiseksi. Siitä näkökulmasta vallitseva asiaintila on ainoa kannatettava asiaintila, koska se ei näennäisesti syrji ketään. Oletus jo saavutetusta tasa-arvosta häivyttää syrjivät rakenteet näkymättömiin ja siten pitää yllä epätasa-arvoa ja syrjintää.
Oletukseen olemassa olevasta tasa-arvosta on helppo ripustautua, varsinkin jos on vallitsevassa järjestyksessä etuoikeutetussa asemassa. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaatimukset saavat aikaan syyllisyyden tunnetta niissä, jotka identifioivat itsensä etuoikeutettuun ryhmään kuuluviksi. Ei pidä kuitenkaan jäädä syyllisyytensä vangiksi ja defenssipäissään kiertää samaa rakenteellista keskustelukehää.
Tasa-arvo-ongelmien olemassaolon kieltäminen ei auta ketään. Eikä kannata antaa antifeministeille valtaa määritellä, mitä feminismi on vaan kannattaa perehtyä alkuperäisiin lähteisiin. Joskus on hyväksi laittaa some ja netti kiinni, ottaa joku feministinen kirja käteen, lukea ja ajatella ihan kaikessa rauhassa.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
lehti 