Tuula-Liina Varis
Kiireinen ystävä ehti pikapikaa pistäytyä viime viikonvaihteen kirjamessuilla, mutta sanoi siitäkin vähästä tulleensa perin onnelliseksi. Hänestä tuntui ihmeelliseltä liikkua siinä väenpaljoudessa. Niin paljon kirjallisuudesta ja kirjailijoista aidosti kiinnostuneita ihmisiä! Kirjamessuilla ystäväni usko ihmiseen ja kulttuurin tulevaisuuteen suorastaan elpyi.
Tunsin pienen piston sydämessäni. Itse olin juuri ja juuri elpynyt kirjamessuista. Lähinnä olin ollut siellä töissä. Koska en kuulu tänä syksynä julkaisseihin, saatoin keskittyä haastattelemaan kollegoja Suomen Kirjailijaliiton isännöimällä Takauma-lavalla. Se oli hienoa ja palkitsevaa, vaikka häly ja melu uuvuttivatkin. Mutta olihan ilo kokea, miten ihmiset kerääntyvät tungokseen asti katsomoon ja miten hartaasti he kuuntelevat kirjailijoita, jotka eivät Takaumalla markkinoi uutuuskirjaansa vaan kertovat itsestään paljon laajemmin. Kun lavalla on esimerkiksi Eeva Kilpi, yleisöstä huokuu suoranainen rakkaus. Eikä Heikki Turusta parempaa naurattajaa ihan heti löydy.
Tähdet syttyvät ja sammuvat, huippukirjailijat ja superjulkkikset tulevat ja menevät, mutta joihinkin kirjailijoihinsa, kuten esimerkiksi juuri Eevaan ja Heikkiin, lukijat eivät kyllästy ikinä.
Yksikin totaalisesti toisenlaisesta toimintakulttuurista avainpaikalle tullut ihminen voi silkkaa ymmärtämättömyyttään romahduttaa hyvänkin talon hengen.
Niin että oikeastaan nyt elvyttyäni ja monta hyväunista yötä nukuttuani voin yhtyä ystäväni kokemukseen: kyllä kirjamessut omalta osaltaan pitävät yllä uskoa ihmiseen ja kulttuurin tulevaisuuteen. Ilmaiseksi messuilla työtä paiskovien kirjailijoitten kannalta niissä kyllä olisi yhtä ja toista rukattavaa, mutta jääköön nyt tässä setvimättä se asia.
Kirjamaailmassa kuohuu eikä se ole uutinen kenellekään mediaa seuraavalle. Media on hyvä dramaturgi. Kärjistyneitten tilanteitten ja tulehtuneitten ihmissuhteiden dramatiikan alle jää se tosiasia, että koko kustannusala, koko kirjamaailma on turbulenssissa. En viitsi käyttää sanaa kriisi, koska ”kirjan kriisi” on latistunut kliseeksi kaikkina niinä radion ja elävän kuvan keksimisen jälkeen elettyinä vuosikymmeninä, joina sitä on hoettu.
Uskallan väittää, ettei niin sanottujen perinteisten kustantamojen joukossa ole yhtään, jossa ei elettäisi epävarmuuden vallassa ja podettaisi pahaa oloa. Ja tämä koskee sekä kirjailijoita että työntekijöitä. Joistakin taloista paha olo valuu ulos asti, joissakin se saadaan pidetyksi seinien sisällä.
Tässä maksetaan nyt ”kovasta” bisnesmaailmasta ”pehmeälle” kulttuurialalle ryminällä tuodun yrityskulttuurin seurauksia. Alan varsinaiseen substanssiin eli kirjallisuuteen perehtymättömät johtajat oli opetettu ajattelemaan ”omistajan etua” ja takomaan tulosta välittämättä, mihin iskut osuvat ja miten siinä säleet sinkoilevat.
Yksikin totaalisesti toisenlaisesta toimintakulttuurista avainpaikalle tullut ihminen voi silkkaa ymmärtämättömyyttään romahduttaa hyvänkin talon hengen. Seuraukset voivat olla dramaattiset ja kauaskantoiset, kuten on nähty. Ja kun paha olo valtaa sekä työntekijät että talon kirjailijat, henkilövalinnoissa tehdyistä yksittäisistä korjausliikkeistä ei ole apua. Kriisiytyneessä tilanteessa päädytään helposti entistä kärjistyneempiin vastakkainasetteluihin ja syntipukkiajatteluun.
Kustantamoja hermostuttaa moni asia, ei vähiten uusi teknologia. Miten toimia, miten pärjätä, kun kirjankustantaminen ei enää ole vain kirjankustantamista vaan huomioon on otettava sähkökirjat, Print On Demand -kirjat, netti, Google ja muut uudet kilpailijat, kaikki keksityt ja tulevaisuudessa keksittävät kirjailijan sanottavan olomuodot, joilla pitäisi tehdä rahaa? Ja joista yhtäkään kirjailija ei periaatteessa vastusta, vaikka toisin väitetään. Sehän olisi ihan hullua; totta kai kirjailija hyväksyy kaiken mahdollisen teknologian, jonka kautta hän tavoittaa lukijansa.
Mutta jos niillä tehdään bisnestä, on siitä myös kirjailijan, alkutuottajan hyödyttävä.
Uuden ajattelun myötä tuntuu kirjailijasta tulleen kustantajalle budjetin momentti, kuluerä, joka on painettava mahdollisimman alas. Tällaista suhtautumista ei kirjailijan ja hänen kustantajansa herkkä, emotionaalisesti sitoutunut luottamussuhde kestä. Sille ei esimerkiksi ole mitenkään ollut eduksi se, että kustantajat ovat yksipuolisesti lakkauttaneet eräiden isojen kustantamojen ja Suomen Kirjailijaliiton kesken vuosikymmenien ajan tehdyt niin sanotut raamisopimukset, joissa muun muassa määritellään tekijänpalkkioiden minimit.
Ennemminkin eettisesti kuin juridisesti velvoittavien sopimusten lakkauttaminen viestii kirjailijalle tietysti kustantamon pyrkimyksestä huonontaa varsinkin neuvotteluasemissa heikoilla olevien eli kirjailijoiden enemmistön asemaa. Kun kirjailija kokee, ettei kustantamo ole hänen luottamuksensa arvoinen, vaan ajaa omaa etuaan häntä vastaan, miksi hän olisi lojaali kustantamolle?
Ei hän enää olekaan. Entisaikojen kulttuuri on rapautumassa samaa vauhtia kuin kirjailijan ja hänen kustantajansa henkilökohtainen suhde on viilenemässä pelkäksi liikesuhteeksi. Kirjailijat vaihtavat ”tallia” yhä tiheämpään. Merkille pantavaa on, että he lähtevät usein juuri heille tärkeitten kustannustoimittajien ja -johtajien perässä. Tämän pitäisi opettaa jotakin kustantamoille. Ehkä sitten opettaa, kun menestyneimmät kirjailijat seilaavat tallista toiseen joka kirjan välissä asettuen aina siihen pilttuuseen, missä parhaana pidetään.
Vaikea uskoa, että sellainen tilanne olisi kiva kustantamollekaan.
Kun perinteisten kustantamojen kulttuurilaitosimago haalistuu, uskoa kaunokirjallisuuden kustantamisen tulevaisuuteen tuovat uudet, laadukkaat, pientä mutta kunnianhimoista ohjelmaa toteuttavat kustantamot. Yksi niistä, Siltala, veti perässään osan WSOY:n kirkkaimmista tähdistä. Ja millä? Juuri sillä kirjailijan ja hänen kustantajansa elintärkeällä, herkällä vaistolla vaalittavalla luottamussuhteella, jolla ei vanhassa talossa enää tuntunut olevan merkitystä.
lehti 