Viimeinen sana
Puolueet alkavat valmistautua seuraaviin eduskuntavaaleihin vasta ensi vuonna, mutta politiikan taustavaikuttajilla on jo täysi rähinä päällä. Puolueet on patistettava ruotuun omaksumaan ainoa hyväksyttävä totuus ennen kuin ne päästetään irti tekemään vaaliohjelmiaan.
On helppo arvata, että vuoden 2011 vaaleissa on vain yksi sallittu teema: tämä nyt meneillään oleva lama on silloin todennäköisesti ohi, mutta tyytyväisyyteen ei ole aihetta. Raskas velkataakka on maksettava ja huoltosuhdekin on aina vain huonompi. Mihinkään uusiin etuihin ei ole varaa, vaan jokaisen puolueen on laadittava vaalikauden mittainen 3–5 miljardin euron säästölista.
Näin se meni talvella 1995, ja ihme ja kumma, jos samaa ei toisteta jo vuoden kuluttua tähän aikaan kaikista tuuteista. Siihen malliin huolestuneen näköistä myöhempään keski-ikään kuuluvaa pukumiestä on rampannut televisiossa ja muussa mediassa muistuttamassa, että vaikka nyt elvytetään, niin seuraavana on vuorossa itku pitkästä ilosta.
Vuoden 2011 vaaleissa on vain yksi sallittu teema.
Suomi ikääntyy ja meneillään olevasta irtisanomisaallosta syntyy taas paljon pitkäaikaistyöttömiä entisten lisäksi. Varoituksen sanat edessä olevasta katastrofista kannattaa panna merkille, mutta muistaa myös, että ne ovat osa suurta mielipiteenmuokkausta, jolla kansalaisia pehmitetään hyväksymään virkamiesten laatimat ja seuraavan hallituksen toimeenpanemat leikkausohjelmat. Niiden tarkoitus on myös estää jo ennakolta kysymykset, millä rahalla me takaamme tämän laman uhreille ihmisarvoisen tulevaisuuden kun ei sitä tehty viimeksikään.
Tämä on sitä samaa kriisitietoisuuden lietsontaa, jota viimeksi harjoitti valtiovarainministeri Iiro Viinanen noitumalla, että edessä on pysyvästi elintason laskun aika. Keinot vain ovat ainakin toistaiseksi hienovaraisempia.
Ei, meillä ei nyt ole sitä uutta Nokiaa, joka tulisi ja pelastaisi tällä kertaa Suomen. Eikä ole devalvaatiotakaan, joka nostaisi viennin nousuun.
Silti on hyvä muistaa, että maan viisaimpienkin aivojen ennustukset voivat mennä totaalisesti metsään. Vuoden 1991 joulukuussa valtiovarainministeriö ennusti Suomen viettävän koko vuosikymmenen ydintalven kaltaisessa hyytävässä pimeydessä. Velka nousee 60–70 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja totuttu kansantuotteen keskimäärin 4 prosentin vuosikasvu on jatkossa mahdoton saavuttaa.
Vuonna 1999 julkisen sektorin nettovelka oli 46,6 prosenttia ja ”mahdottomana” pidetty talouskasvu oli jo ylitettykin vuonna 1997. Vain muutaman vuoden päässä odotti todellisuus, joka poikkesi täysin varmana pidetystä tulevaisuuskuvasta. No, Viinanen oli siinä oikeassa, että hänen politiikkansa tuotti monille pysyvän elintason laskun.
Tämän syksyn hokema on 13 miljardia euroa. Niin paljon valtio ottaa tänä vuonna velkaa ja siitä ei selvitä kuin ensi vuosikymmenen hirvittävällä säästökuurilla, opettaa muun muassa valtiovarainministeri Jyrki Katainen.
Sampo Pankin pääekonomisti Lauri Uotila esitti mielenkiintoisen toisenlaisen totuuden viimeksi keskiviikkona Ilta-Sanomissa. Valtiolla on kyllä rutosti velkaa, mutta niin on saamisiakin. Kesäkuussa valtiolla oli velkaa 61 miljardia euroa ja rahoitussaamisia 59 miljardia. Ei se 13 miljardia uppoakaan mihinkään pohjattomaan kaivoon.
Velan korot muistetaan aina mainita, mutta vielä viime vuonna valtiolle kertyi korkoja ja osinkotuloja enemmän kuin velan korkoihin meni.
IS:ssä Lauri Uotila sanoi pelottelun ja varoittelun kuuluneen aina valtiovarainministeriön kulttuuriin.
– Semmoisessa ilmapiirissä on helpompi tehdä talouspoliittisia päätöksiä, kuten nostaa veroja tai leikata menoja.
Maailmalla samaa kutsutaan talouden sokkiterapiaksi.
uutiskirje 