Itäisen naapurimme tiedonvälitys oli vapaimmillaan 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Tästä ollaan varsin laajasti yhtä mieltä, mutta monessa muussa kohdin arviot eroavat.
Esimerkiksi ehdottomuudella esitettävät väitteet ”putinilaisesta suiden sulkemisesta” tuntuvat kummallisilta, kun seuraa venäläisiä julkaisuja, kruisailee maan nettilehdissä ja tapaa kollegoja. Eihän ole pakko katsoa vain pääuutiskanavia ja virallisia julkaisuja.
Ainakin Komin tasavallan pääkaupungissa Syktyvkarissa järjestetyssä suomalais-ugrilaisessa toimittajatapaamisessa sana oli vapaa. Unkarilainen kollega tosin huomautti, että Moskovasta ei tällaista foorumia löytyisi. Vika ei välttämättä ole maan ”diktatuurimaisuudessa”, vaan keskuksen ja periferian perinteisesti erilaisessa suhtautumisessa keskustelun tarpeellisuuteen ja siihen, mitä pidetään tärkeänä.
Seminaarin järjestäjät olivat kutsuneet alustajiksi kaksi veteraanitoimittajaa, jotka hekään eivät ajatuksiaan vakan alla pitäneet. He olivat Genrih Borovik, neuvosto- ja venäläisen journalismin grand old man, sekä perestroikan kasvatti Pavel Gutiontov.
Tämän päivän
ennakkoluulot
– Moskovan 13. sairaalan aulassa on edelleen Dubrovka-teatteriin vuonna 2002 tehdyn terrori-iskun jäljiltä miliisin tiedote: ”Sairaalan alueelle ei saa päästää henkilöitä, jotka ovat kansallisuudeltaan tšetšeenejä”.
Tällaisen havainnon kertoi Pavel Gutiontov.
Henkilöllisyyspapereissa ei Venäjällä mainita kenenkään kansallisuutta ja muutenkin määräys on täysin järjetön:
– Miten voitaisiin kieltää joltakin lääkärinapu kansallisuuden perusteella? Ymmärrän, että paperi on ”unohtunut” sairaalan seinälle, mutta samalla se on merkki hiljaisista kansallisuusennakkoluuloista, joita on olemassa.
Gutiontovin mukaan toimittajan tehtävä on ymmärtää tämä, oli kysymys mistä konfliktista tahansa.
– Ollessani sisällissodan aikana Vuoristo-Karabahissa, Azerbaidžaniin kuuluvalla armenialaisella alueella, tajusin että yksikin toimittaja voi tehdä jotakin. Vähintään hän voi keskustella muiden paikalla olevien kollegojen kanssa. Vaihtamalla ajatuksia voi päästä objektiivisempaan käsitykseen. On paljon esimerkkejä siitä, että toimittaja on kiinnostunut vain ”omista”, siitä mitä pitää oikeana.
Gutiontovin mukaan Karabah-kiistan aikana toimittajat tekivät huonoa työtä. Sama koski myöhemmin Kontupohjan tapahtumia.
– Ensin paikalliset viranomaiset myivät myyntipaikkoja kauppiaille, ja sen jälkeen miliisi otti lahjuksia sulkeakseen silmänsä väärinkäytöksiltä. Mutta miksi toimittajat toisaalta sulkivat silmiään ja toisaalta kiinnittivät huomiota vain kauppiaisiin? Etelästä tulleet eivät tunteneet paikallisia tapoja ja he olivat täysin viranomaisten armoilla, eivät siis ensisijaisesti syyllisiä.
Puhuttaessa tšetšeeneistä pitää Pavel Gutiontovin mukaan muistaa, että he tulevat islamilaisesta kulttuurista ja erilaisista yhteiskunnallisista oloista. Ja kuitenkin toimittajat useimmiten vertaavat heitä paikallisiin pohjoisen työläisiin.
Katurikollisuus
vs. piilorikollisuus
Pavel Gutiontovin mukaan esimerkkejä ongelmallisesta toimittajantyöstä löytyy paljon:
– On ikäviä käytäntöjä, esimerkkejä löytyy päivittäin. Paljon kirjoitetaan katurikollisuudesta, mutta yhtä konkreettisesti ei pystytä puhumaan muusta rikollisuudesta. Tiettyjen ryhmien ihmiset syyllistyvät muita enemmän tiettyihin rikoksiin. Ei asunnoton syyllisty pankkikavallukseen, mutta jos hän syyllistyy tappoon, hän pääsee lehteen. Pankinjohtajan tekemä kavallus ei välttämättä tule koskaan yleiseen tietoon.
Gutiontovin mukaan käy niin, että kun Venäjällä puhutaan ”maahanmuuttajien tekemistä rikoksista”, kyse on myös tilastoinnista. Jos ”laiton asuminenkin” (ottaen huomioon että monet laillisesti rekisteröidyt rakennusliikkeet nimenomaan etsivät ns. laitonta työvoimaa naapurimaista) katsotaan rikokseksi, niin totta kai Moskovassa on enemmän turkmenistanilaisia rikollisia kuin venäläisiä rikollisia.
– Oli sellainenkin päivä, että näkyvästi uutisoitiin vain erään maahanmuuttajan tekemä raiskaus. ”Uzbekkipihansiivooja” tuli leimatuksi. Mutta kun selvitin sen päivän rikoksia, huomasin että oli myös kolme muuta raiskausta. Niistä eivät tiedotusvälineet kertoneet mitään, Pavel Gutiontov kertoo.
Rikollisuus
ja todellisuus
– Yhteiskunnassa on paljon kaksinaismoralismia, eikä vain Venäjällä. Uutisissa ei saa eettisten sääntöjen vuoksi näyttää oikeaa, tänään tapahtuvaa väkivaltaa, mutta uutisia seuraavassa elokuvassa saa tappaa miten paljon hyvänsä. Meille ei siis näytetä mitä tapahtuu, vaan mitä viihteen käsikirjoittajat kuvittelevat tapahtuvan, Genrih Borovik sanoo.
Hän uskoo, että väkivalta ei ole ihmiselle luontaista, vaikka siihen on niin helppo houkutella:
– On paljon esimerkkejä. Saksalla on rikas kulttuurihistoria, hyvä henkisen elämän pohja, on ollut paljon filosofeja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Mutta silti Hitler ja hänen kannattajansa oli mahdollinen ilmiö, joka nollasi niin paljon saavutetusta.
Myös Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän kansalliset vastakohtaisuudet ovat vastoin sitä, mitä asioista tiedetään ja on opittu:
– Miten esimerkiksi oli mahdollista ensimmäinen Tšetšenian sota ja Groznyin pommitus melkein maan tasalle? Kun tällaista tapahtuu on pakko kysyä, miten on mahdollista toimia objektiivisena journalistina. Ihminen saa helposti tartunnan, yhtä helposti kuin flunssan.
Borovikin mukaan riidoista huolimatta on pystyttävä näyttämään myönteisiä ajatuksia, luonteenpiirteitä ja pyrkimyksiä. Kaikissa sodissakin on hyviä ihmisiä. Ei pidä tutkia vain pahaa, vaan myös hyvää.
– Neuvostoliittoakin voi jälkikäteen kirota vaikka kuinka kovalla äänellä, ja paljon pahoja asioita tapahtuikin ja varsinkin julkisuudelta piilossa, sensuurin oloissa. Mutta oli myös hyviä ihmisiä ja tekoja, oli ihmisen apua toiselle ja ystävyyttä. Jopa propagandistisella ilmaisulla ”kansojen ystävyys”, jonka kunniaksi jaettiin kunniamerkkejäkin, oli positiivinen vaikutus arkielämässä. Naapuri, olkoon toista kansallisuutta, oli naapuri, ei vihollinen, Genrih Borovik muistuttaa.
Pronssipatsas ja
muita lähiongelmia
Miksi valtaosa moskovalaisesta mediasta reagoi Tallinnan niin sanottuun pronssipatsaskiistaan niin kuin reagoi?
– Ei siinä oikeastaan patsaasta ollut kyse. Meidän propagandistimme harmittelivat eniten sitä, että virolaiset eivät kokonaan tuhonneet patsasta, Pavel Gutiontov kärjistää.
– Jälkikäteen ihmettelee lähinnä sitä, miksi poliitikot eivät voineet keskenään sivistyneesti keskustella asiasta. Yhtä sun toista muutakin voi ihmetellä, myös sitä, miksi itse Venäjällä siirrellään hautoja ja muistomerkkejä kauppakeskusten tieltä.
Gutiontovin mukaan venäläisessä journalismissa näkee, miten tämäntapaisista asioista kirjoitetaan asioita tuntematta. Kirjoitetaan esimerkiksi islamista niin että jutusta näkee, miten Koraania ei ole edes avattu.
– Tuloksena on ”prosto bred” eli silkkaa potaskaa.
Pavel Gutiontovin mukaan Umberto Eco on mielenkiintoisesti kiinnittänyt huomiota yhteen historian sivu vallinneeseen väärään käsitykseen: Rooman imperiumi olisi muka hajonnut sen vuoksi, että reunakansoille annettiin liikaa oikeuksia. Siis ihmisoikeudet ovat yhdessä elämisen vihollinen!
– Eräänlainen ”Länsi-Euroopan Karabah” oli aikanaan Saksan ja Ranskan välissä Elsass. Nyt siitä tuskin syntyy riitaa haastamallakaan. Pitää olla realisti. Baltiassa on tietenkin puolustettava venäjänkielisten oikeuksia, mutta ei nyrkillä; naapureina on virolaistenkin kanssa elettävä.
Suuri muutos,
vanhat ongelmat
Laajasti ja pitkään maailmaa seuranneena journalistina Genrih Borovik ottaa mielellään globaaleja esimerkkejä:
– Pääpaino julkisessa sanassa on siirtynyt pois kirjallisuudesta televisioon ja internetiin. Jos syntyisi joku sellainen kuin Leo Tolstoi, tarvittaisiinko häntä, lukisiko häntä kukaan? Ihmisen elämän peruskysymysten käsittely on siirtynyt uuden median pariin. Päävastuun kantavat ajattelevien kirjailijoiden sijaan erilaisissa toimituksissa työskentelevät journalistit ja kaikki, jotka tuottavat sisältöä uuteen mediaan.
Genrih Borovikin mukaan pitää ymmärtää, mikä vastuu journalisteilla on:
– Käytännössä journalistit ovat monissa tapauksissa se ”viimeinen keino”, jonka puoleen kansalainen voi ongelmissaan kääntyä. Se ei tarkoita, että journalisti aina voisi auttaa. Mutta julkisuus koetaan välineeksi, jonka avulla ajatellaan ratkaistavan ongelmia. Ne kuitenkin useimmiten pitäisi ratkaista viranomaisen ja kansalaisen kesken. Tiedotusvälineiden kautta ”haetaan oikeutta”, ”edes jonkunlaista”, kun viranomaiset eivät voi, halua tai pysty tekemään mitään.
Borovikin mielestä tämä voi merkitä toimittajan kannalta sitä, että yhden pienen jutun vuoksi hän saa vaikutusvaltaisia ja ehkä hyvinkin pahansuopia vihollisia. Toimittajan ura ja elämä voivat olla vaarassa. Näin Venäjällä, mutta monissa muissakin maissa.
lehti 