Vanhukset eivät löydä palveluita, mutta eivät palvelutkaan kovin helposti vanhuksia. Riistavuoren palvelukeskuksen vastaavan ohjaajan Jukka Raition mukaan läntisessä Helsingissä on havahduttu siihen, että myös siellä asuu maahanmuuttajia. Kaipaavatko he palveluita ja millaisia, on vielä kysymysmerkki.
– Ensin heidät pitäisi tavoittaa ja saada selville, mitä he tarvitsevat. Syksyllä suunnitelmissa on ryhtyä Stadin ammattiopiston kanssa selvittämään asiaa, Raitio sanoo.
Hän uskoo, että tärkeintä olisi saada ihmiset tulemaan paikalle ja tapaamaan muita.
– Toiminta voisi olla kielen opiskelua, ihan vaan toisten ihmisten kanssa olemista tai yhdessä tekemistä. Ennen kaikkea jokaisella tulisi olla kokemus yhteiskuntaan kuulumisesta.
Jaettu kokemus
sodasta yhdisti
Maahanmuuttajataustaisia vanhuksia vasta etsitään Riistavuoren palveluiden käyttäjiksi, mutta maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten löytäminen on käynyt helpommin. Luonan vastaanottokeskuksessa Pitäjänmäessä asuneet nuoret turvapaikanhakijamiehet kävivät aiemmin Riistavuoressa auttelemassa kaikenlaisissa puuhissa.
– Vanhukset pitivät heistä ja he vanhuksista, Raitio kertoo.
Vapaaehtoistyö kiinnosti, sillä nuorten turvapaikanhakijoiden elämä vastaanottokeskuksissa oli tylsää, ja työ vanhusten parissa antoi elämälle sisältöä ja merkitystä. Palvelukeskuksen työntekijöitä lisäkäsiparit auttoivat myös. Ja mikä olisi parempaa integroitumista kuin seurustelu niin sanottujen kantasuomalaisten kanssa.
Yhteinen kieli puuttui, mutta turvapaikanhakijat ja sodan eläneet vanhukset jakoivat kokemuksen, joka nuoremmilta suomalaisilta puuttuu. Sota oli heille todellisuutta, ei elokuvien tai kirjallisuuden kirkastamaa sankaruutta.
– Kun vastaanottokeskus Pitäjänmäessä lopetettiin ja turvapaikanhakijat siirrettiin Espooseen, matkat kävivät liian kalliiksi. He olivat todella pidettyjä ja valmiita tekemään kaikenlaisia hommia pöydän pyyhkimisestä vanhusten ulkoiluttamiseen, Raitio harmittelee seutulippujen hintaan kaatunutta yhteistyötä.
Turvapaikanhakijoiden jättämää aukkoa paikkaamaan tulivat Suomi–Syyria-ystävyysseuralaiset. He vierailevat keskuksessa kerran viikossa ja käyvät ulkoilemassa vanhusten kanssa.
Suomi–Syyria-ystävyysseuran puheenjohtaja Mania Alkhatib kertoo, että seuran vierailut kumpuavat suomalaistyyppisestä talkoohengestä.
– Näimme, miten suomalaiset vapaaehtoiset työskentelivät vastaanottokeskuksissa ja kunnioitimme heitä syvästi. Halusimme tehdä vapaaehtoistyötä suomalaisten kanssa ja näyttää, että myös meiltä löytyy talkoohenkeä.
Henkilökunnan kielitaidolle
ei vielä käyttöä
– Kielitaitoista henkilökuntaa ainakin riittää, naurahtaa Kontulan monipuolisen palvelukeskuksen johtaja Leila Koivisto, kun häneltä kysyy, miten Kontulassa on varauduttu maahanmuuttajien vanhenemiseen.
Keskuksen työkieli on suomi, mutta työntekijöiden repertuaarista löytyy lukuisia kulttuureita ja kieliä thaista somaliin, viroon, venäjään, ranskaan, espanjaan ja toki myös englantiin ja ruotsiin.
Kielitaidolle ei tosin ainakaan vielä ole käyttöä, sillä Kontulan ympärivuorokautisessa hoidossa maahanmuuttajataustaisia, vain äidinkieltään osaavia vanhuksia ei ole ainuttakaan.
Toistaiseksi vanhustyössä pärjää siis oikein hyvin suomen kielellä. Toisaalta kielen tai kulttuurin poikkeaminen kantasuomalaisesta ei tuottaisi ongelmia, Koivisto sanoo.
– Esimerkiksi jos meille tulisi muslimivanhus, ruokavalio otettaisiin huomioon tietenkin. No se hänen kyllä pitäisi sietää, että suomalaisille vanhuksille porsaankyljykset ovat herkkua. Rukoilulle on varattu hiljainen tila, ja muutoinkin yritettäisiin ottaa toiveet huomioon.
Maahanmuuttajavanhuksia ei toistaiseksi ole Helsingissä ympärivuorokautisessa hoidossa.
Ehkä joskus tulevaisuudessa kulttuuri- ja kielikysymykset tulevat vastaan, mutta Koiviston mukaan ainakaan toistaiseksi vanhustyössä ei ole tarvetta profiloida osastoja tai ryhmäkoteja maahanmuuttajataustaisille vanhuksille.
Yli sata vuotta sitten venäjänkielisille ortodokseille perustettu vanhainkoti, Helena, toimii edelleen Helsingissä ja lupaa palveluita suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi.
Raskas elämä johtaa
varhaiseen vanhuuteen
Ympärivuorokautisessa hoidossa maahanmuuttajavanhuksia ei toistaiseksi Helsingissä ole, mutta eri järjestäjien päivätoiminnassa tilanne on erilainen.
Suunnittelija Susanna Lehtovaara Jade-projektista kertoo, että Jaden toimintakeskuksessa käy noin 80 maahanmuuttajaa joka viikko. Heidän kutsumisensa vanhuksiksi tuntuu kuitenkin liioittelulta.
– Ikähaitari on viisikymppisestä muutaman vuoden päälle kuusikymppisiin, Lehtovaara kertoo.
Yli 50-vuotiaille, EU:n ulkopuolelta tuleville ihmisille ryhmätoimintaa, ohjausta ja neuvontaa järjestävässä Jadessa on havaittu, että moni maahanmuuttajataustainen tulkitsee itsensä vanhukseksi suomalaisittain sangen nuorella iällä.
Joidenkin Jaden ryhmiin osallistuvien kokemus varhaisesta vanhuudesta saattaa johtua raskaista elämänkokemuksista, sairauksista tai vaikka lukuisista synnytyksistä. Syy voi olla paljon yksinkertaisempikin: yksinäisyys ja aktiivielämästä syrjään jääminen voivat saada ihmisen tuntemaan itsensä vanhaksi ja yhteiskunnan ulkopuolelle jääneeksi.
– Erityisesti pakolaisena Suomeen tulleet voivat tuntea itsensä ikälopuksi jo varhain. Muutostakin voi silti tapahtua, kun esimerkiksi liikuntaryhmässä huomaa pystyvänsä vielä moneen asiaan.
– Kielitaito on myös vanhuuden kokemusta selittävä tekijä. Uuden kielen oppiminen viisi-kuusikymppisenä on vaikeaa, onhan se ison työn takana nuoremmillekin, Lehtovaara toteaa.
Jaden ryhmiin osallistujat tulevat erilaisista taustoista, joten samassa ryhmässä voi olla luku- ja kirjoitustaidoton ikänainen ja toinen, jolla on takanaan työura tutkijana. Mahdollisuus puhua äidinkieltä ja saada vertaistukea on kuitenkin yhtä korvaamatonta kaikille. Myös ryhmän sisäinen luottamus on äärimmäisen tärkeää.
– Iäkkäät somaliäidit ovat sanoneet, että on ihanaa olla samanikäisten naisten ryhmässä, kun on aina ollut vain perheessä.
Paikka, jossa
hengitetään yhdessä
– Ryhmien jäsenillä on erilaisia uskonnollisia ja poliittisia näkemyksiä, ihmiset tulevat eri sosiaaliryhmistä ja voivat joskus puhua toistensa ohi, Lehtovaara selittää.
– Siksi keskusteluryhmien säännöt sovitaan ryhmissä, joissa voidaan yhdessä päättää, mistä saa ja mistä ei saa puhua.
Kotikielisiä ryhmiä on somalin-, arabian- ja mandariinikiinankielisille, mutta Lehtovaara kertoo, että alkamassa on omat ryhmänsä myös turkkia, kurdia, vietnamia ja thaita äidinkielenään puhuville.
Erityisesti muistin heiketessä mahdollisuus äidinkielen käyttöön on tärkeää, sillä muiden mielestä karkaavien asioiden mukana voi myös kadota aikuisena opittu kieli.
Susanna Lehtovaaran kokemus osoittaa, että ikääntyneet maahanmuuttajat ja heidän yhteisönsä ajattelevat, että omista vanhuksista pidetään itse huolta. Kaikilla ei kuitenkaan ole perhettä, ja keskusteluissa on käynyt ilmi, että moni pelkää yksinäistä vanhuutta.
– Ihmisellä voi olla hyvinkin iso verkosto, mutta tosipaikan tullen se voi kutistua pieneksi, Lehtovaara sanoo.
– Siksi on tärkeää, että on paikka, jossa on ”ihana hengittää yhdessä”, kuten eräs keskusteluryhmän jäsen kuvasi.
uutiskirje 
