Clint Eastwood (s. 1930) jaksaa. Ikä kuuluu miehen äänessä ja näkyy olemuksessa tiettynä haurautena, mutta piirteet sopivat luontevasti hänen roolihahmonsa toimenkuvaan.
Ohjaamassaan ja tähdittämässään elokuvassa The Mule kuvausten aikaan 88-vuotias Eastwood näyttelee vararikkoon ajautunutta puutarhuria. Tähän pisteeseen hän on päätynyt perhesuhteissaan. Kiertoteitse niiden kautta tarjoutuu myös mahdollisuus päästä jälleen jaloilleen.
Miehen ei tarvitse muuta kuin ajella rämäpakullaan sovittu reitti ja toimittaa lähetys pisteestä A pisteeseen B. Palkkion muhkeus yllättää kuskin, leffan nimen tarkoittaman muulin. Ikävä puoli asiassa on, että toiminta on sekä laitonta että vaarallista: toimeksiantaja on vaikutusvaltainen meksikolainen huumekartelli.
Selvästikin Eastwood tiedostaa edenneensä jo viimeisen auringonlaskun tuntumaan.
Elokuvan sanotaan pohjautuvan New York Timesissa julkaistuun artikkeliin. Se kertoo Sinaloa-kartellin laskuun toimineesta yhdeksänkymppisestä huumekuriirista.
Tarina ei kuitenkaan rajaudu puhdaspiirteisen huumejännärigenren raameihin. Kartellin porukalla (kuten myös virkavallalla) on toki tärkeä osa juonikuviossa, ja siltä suunnalta järjestyy automaattisesti leffan tummasävyisin aines.
Samaan yhteyteen kylläkin nivoutuu myös kornein aines, kun muulivaari innostuu pariin otteeseen vehtaamaan nuorten vähäpukeisten naisten kanssa. Ikään kuin palan painikkeeksi toisessa yhteydessä hekotellaan Viagran tiimoilta.
Kerran vielä, pojat
The Mule on ytimeltään tiukasti ja johdonmukaisesti Eastwoodin karismaattisen hahmon ympärille kiertyvä rikos- ja ihmissuhdedraama, siinä ohessa myös osa-aikainen road movie. Se aukeaa hedelmällisimmin laajemmin tarkasteltuna ja tällöin ennen muuta ikonisen tähden uraa vähänkin enemmän tunteville. Tältä pohjalta eli tähti-imagon jatkumona The Mule on viihdyttävä ja nautittava tuttavuus.
Selvästikin Eastwood tiedostaa edenneensä jo viimeisen auringonlaskun tuntumaan, joten sitäkin sinnikkäämmin lähdetään liikenteeseen ja painellaan tien päällä jonkinlaisella ”kerran vielä, pojat” -periaatteella.
Tapahtumien edetessä Eastwoodin vuosikymmenten mittaan muotoutunut jääräpäisen ”periamerikkalainen” sankarikuva tiivistyy, saa uutta sävykkyyttä, ja mikä tärkeintä, on entistä kypsempi: jos joskus oli ”likainen Harry”, niin nyt on hieman ”dirty papparainen”. Tässä mielessä varsinainen tilinteon hetki hoituu mallikkaasti.
Ohjaajana Eastwood on tutuilla linjoilla. Hän on perinteisen ”hiljaa hyvää tulee” -koulukunnan konstailematon tekijä, ja juuri tässä on parhaimmillaan hänen hienovaraisen ohjauksensa voima.
Kohtauksissa on miellyttävää kestoa. Eastwood antaa arvon tarinalle ja ylipäänsä ajan rajallisuudelle. Tämän puolen The Mule tekee hyvin selväksi.
Koruttomuutta ja karskiutta
Jos leffa jäisi Eastwoodin viimeiseksi, niin se olisi kelpo testamentti. Toistuvat viittaukset päivänliljaan ja tarinan simppeli moraalinen kaari puhuvat puolestaan.
The Mulen näyttämöllä kukkivat koruttomuus, karski miehekkyys ja niiden mukainen rento huumori kuin myös hälyttävän lähelle nyyhkyfilmimäisyyttä sukeltava tunteikkuus. Jälkimmäinen piirre huipentuu kohtauksissa ex-vaimoa näyttelevän Dianne Wiestin kanssa: vaikutelmana on, että tässä päivitetään Hiljaisten siltojen (1995) herkistelijä-Clinttiä.
Eastwood teki käsikirjoittaja Nick Schenkin kanssa aiemmin elokuvan Gran Torino (2008). Samanlaista pelin henkeä on The Mulessa muutenkin kuin autonostalgiassa.
The Mule (Yhdysvallat 2018). Ohjaus ja pääosa Clint Eastwood. Sivuosissa mm. Bradley Cooper, Dianne Wiest, Alison Eastwood ja Andy Garcia. Käsikirjoitus Nick Schenk. Ensi-ilta on 11. tammikuuta.
lehti 