Me istumme kultakaivoksen päällä, ja tämä ei ole kielikuva.
Suomen maaperässä on 195 tonnia kultaa. Sen arvo on noin seitsemän miljardia euroa.
Monen muun suomalaisen kanssa olen jo pitkään ihmetellyt, miksi Suomi hukkaa mineraalivarantonsa niin täydellisesti. Eiväthän kaivannaisalan suuryhtiöt mitenkään hyvää hyvyyttään tule tänne tarjoamaan työpaikkoja nälkäisille paikallisille. Firmat keräävät kohtuullisen helposti saatavilla olevat malmit, jättävät verot maksamatta ja sotkut siivoamatta, ja siirtyvät sitten uusiin paikkoihin herkuttelemaan.
Voisiko vaikka maanomistajalle antaa kahvipaketin, kun takapihalle perustetaan kobolttikaivos?
Kaivosalaa on välillä hehkutettu jopa uutena Nokiana, koska se tarjoaa työpaikkoja. Kaivosteollisuuden KPMG:ltä tilaaman selvityksen mukaan ala työllistää 13 000 ihmistä mukaan lukien välillisesti ja tulovaikutusten kautta työllistetyt. Samalla tavalla laskettuna Turun telakka työllistää 6 000 ihmistä. Kaivosalan työllisyysvaikutus on siis parin telakan verran. Se on paikallisesti merkittävää, mutta ei mitenkään oikeuta koko maan ympäristön pilaamista tai luonnonvarojen ilmaista kauhomista kansalta kapitalisteille.
Voisi olla toisinkin. Suomi voisi toimia esimerkkinä kaivosteollisuudesta, jossa työntekijöitä kohdellaan reilusti, verot maksetaan asiallisesti, ympäristöstä pidetään huolta ja jonka kaikki asukkaat hyötyvät maaperänsä rikkauksista.
Norja on kiinnostava esimerkki: Maa oli vielä 1950-luvulla Suomen kaltainen melko köyhä maa. Sitten Pohjanmereltä löytyi öljyä.
Öljyn hinta, kuten metallien ja mineraalienkin, vaihtelee voimakkaasti. Välillä se on kallista, ja silloin öljyvaltio tekee hyvää tulosta. Toisinaan se onkin halpaa, ja silloin öljyvaltiolla menee huonommin. Toinen ongelma on, että öljyä on rajallinen määrä – se loppuu joskus.
Tilanteen korjaamiseksi Norjassa perustettiin Kansanvakuutusrahasto, johon kerättiin öljystä tulleet voitot ja verot. Suuri osa rahoista hajautettiin ja sijoitettiin, jolloin varallisuuden päiväkohtainen arvo ei ollut sidoksissa enää lepattavaan öljyn maailmanmarkkinahintaan.
Se toi Norjalle ennennäkemätöntä vakautta ja rikkautta.
Lupia öljynporaamiseen annetaan tapauskohtaisesti yksityisille yrityksille, jotka maksavat toiminnastaan veroa ja pitävät huolta ympäristöstä.
Valtaosan öljynporaamisesta hoiti kuitenkin kansallinen öljy-yhtiö Statoil. Senkin tuotto meni rahastoon. Nykyään Statoil on fuusioitunut energiayhtiö Equinoriksi, josta valtio ja rahasto omistavat 70%.
Kansanvakuutusrahasto on nykyään nimeltään Norjan valtion eläkerahasto ja sen rinnalle on perustettu Kansainvälinen eläkerahasto. Nämä hallinnoivat noin triljoonan euron omaisuutta, jota sijoitetaan eettisten periaatteiden mukaisesti. Esimerkiksi ihmisoikeusrikokset tai ympäristön pilaaminen ovat olleet perusteita vetää pois sijoituksia. Valtio toimii myös aktiivisena omistajana ohjaten omistamiaan pörssiyhtiöitä eettisempään suuntaan – toisin kuin äänettömäksi yhtiömieheksi alistunut Suomi.
Öljy on tietenkin ilmastonmuutoksen kannalta tuhoisaa, ja Equinor suunnittelee porausta myös Jäämerellä. Varallisuuden lähde on kaukana ongelmattomasta, mutta varallisuuden käyttö kansalaisten hyväksi on ihailtavaa.
Kuvitellaanpa sama Suomeen. Öljyä meiltä ei ole ainakaan vielä löytynyt, mutta entä metallit ja mineraalit? Jos katsotaan Geologisen tutkimuskeskuksen arvioita metallien määrästä (195 tonnia kultaa, 33 000 tonnia kobolttia, 453 000 tonnia nikkeliä, 932 000 tonnia kuparia jne), ja näiden maailmanmarkkinahintoja, päästään yli sataan miljardiin euroon.
Mineraalit tuovat rikkauksia vielä lisää – esimerkiksi kaiken fosforin arvo on yli kuusi triljoonaa euroa!
Kyllä, nuo rikkaudet ovat maaperässä, eivätkä myyntivarastossa. Esimerkiksi rautamalmi itsessään ei ole paljon minkään arvoista, vaan tuotantokustannukset liittyvät sen kaivamiseen ja jalostamiseen.
Kaivosteollisuuden liikevaihto on päälle pari miljardia euroa vuodessa, mikä on vain murto-osa Norjan öljyteollisuudessa liikkuvasta rahasta – jonka liikevaihto lienee sadassa miljardissa per vuosi. Norjassa kuitenkin öljyteollisuus on jo huippukohtansa kokenut ja on nyt – onneksi – Atlantin komean iltaruskon ala. Suomessa kaivannaisteollisuus kasvaa koko ajan.
Mutta sanotaanpa, että Suomen kaivosala olisi parhaimmillaankin vain kahdeskymmenesosa Norjan öljyalasta. Jos voitot ja niiden verotus toteutettaisiin samalla tavalla ja sijoitettaisiin rahastoon, voisi rahastokin olla kahdeskymmenesosa norjalaisversioistaan. Siis 50 miljardia euroa. Todellisuudessa vähemmän tai enemmän, ja hyvä rahastonhoito irrottaisi sen hallinnoimaa omaisuutta kaivosteollisuuden tuotosta.
Rahastoista voi nostaa keskimäärin neljä prosenttia sen omaisuudesta vuodessa niin, että sen reaaliarvo ei vähene. Tämä tarkoittaisi kahta miljardia vuodessa rahaa, joka nyt valuu lähinnä Pekka Perän ja Dragon Miningin omistajien taskuun.
Vastuullisen kaivosteollisuuden kehittäminen toisi myös paljon muita hyötyjä kuin rahaa. Tärkein olisi varmasti luonnonsuojelu, kun talvivaarojen ja dragonminingien saasteet eivät pääsisi tuhoamaan pohjavesiä.
Tällä hetkellä poliitikot pohtivat, kehtaisiko kaivosteollisuuden toimintaa tai voittoja pikkuisen verottaa. Voisiko vaikka maanomistajalle antaa kahvipaketin, kun takapihalle perustetaan kobolttikaivos?
Ihmeellistä nöyristelyä.
Luonnonvaroihin voi suhtautua kahdella perustellulla tavalla. Yksi on kansallinen: Luonnonvarat kuuluvat sen valtion kansalaisille, jonka alueella ne ovat. Tämä on ehkä 1900-lukulainen katsantotapa, mutta aivan ymmärrettävä.
Toinen olisi globaali: Luonnonvarat kuuluvat koko ihmiskunnalle riippumatta siitä, mistä ne löytyvät. Tämä olisi 2100-luvun katsantotapa, johon emme ehkä vielä yllä.
Nyt Suomessa on kuitenkin käytössä pähkähullu malli, jossa luonnonvarat saa kuka tahansa rosvoparoni pölliä omaan käyttöönsä. Siitä ei hyödy ihmiskunta eikä valtio.
Jos istuu kultakaivoksen päällä, kaivoksen ovi kannattaa laittaa lukkoon, ja pitää avain itsellä.
lehti 