Marko Röhrin käsikirjoittama ja ohjaama Luontosinfonia on takuuvarmaa jatkoa suosituille luontofilmeille Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016). Leffoista muodostuu kiinteä trilogia, jonka parissa avautuu huikeita näkymiä tapahtumiin eri elementeissä.
Luontosinfonia soi, etenee ja virtaa kaikissa vuodenajoissa, eri vuorokauden aikoina ja kuudessa osassa (Alkusoitto, Veden ja metsän väki, Rakkauslaulu, Muodonmuutos, Metsän valtiaat, Elonkierto).
Elokuva alkaa konserttitiloista. Erkki Lasonpalon johtama Vantaan viihdeorkesteri solistinaan Johanna Kurkela valmistautuu esittämään Panu Aaltion säveltämän sinfonian. Se muodostaa valkokankaan näkymien kanssa dynaamisen liiton.
Aaltion musiikissa on väriä ja rytmiä, maalailevuutta ja sykettä kansallisen perinteen monialaisella rekisterillä. Paikkansa on myös kunnon pauhulla, joka eräässä kohdassa synnytti mielikuvan ”vanhojen kotimaisten” koskenlaskudramatiikasta.
Röhrin tuotannoille ominaisesti vedenalainen kuvaus on merkittävässä osassa. Pinnan alapuolella aina pohjaa myöten vieraillaan useampikin kerta. Eräs kuvaston ja musiikin emotionaalinen voimannäyttö liittyy haukeen: tuntuu, että se vaihtaa kohta maisemaa ja nousee saman tien pilviin.
Luontosinfoniassa on aineksia verrattomaksi akvaarioksi ja tavallista elävämmäksi monumentiksi sen tavassa kuljettaa katsojaa Suomen luonnon ihmeiden ja aarteiston parissa. Varmasti myös muille kuin kaupunkilaiseen elämänmenoon tottuneelle leffa tarjoaa ehtaa eksotiikkaa – ei tosiaan tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan.
Maalauksellista, miellyttävän tunnelmallista luonnon monimuotoisuuden ylistystä siivittää naseva leikkaus. Se myös takaa nautittavasti toisiinsa lomittuvien impressioiden virran. Elokuvan todellisia valtteja ovat hyvinkin läheltä saadut kuvat – pöllön, ilveksen, saukon, sammakon ja kumppaneiden silmät puhuvat puolestaan. Kuvaaja on Teemu Liakka.
Luontosinfonian (Suomi 2019) ensi-ilta on 22. maaliskuuta.
uutiskirje 
