Euroopan Unionin poliittisten käänteitten seuraaminen on viime vuodet ollut murheellista. Iso-Britannian kampanja erityisoikeuksiensa laajentamiseksi, kansanäänestys jäsenyydestä, erosopimusneuvottelut ja nykyinen vaikeaselkoinen kaaos ovat merkkejä maan kyvyttömyydestä olla ja ei olla osa Eurooppaa.
Tuota tragikomediaa seuratessa on helppo unohtaa, että se on vienyt EU:n poliittista huomiota aikana, jolloin sitä olisi ollut syytä kohdentaa merkittävien ongelmien hoitamiseen. Brexit ei ole puhdas brittitragedia.
On nurinkurista, että eurooppalaiset “kansallismieliset” oikeistopopulistit ovat niin näyttävästi järjestäytyneet. Euroopan unioniin rakentavammin suhtautuvat, perinteiset maltilliset oikeistopuolueet ja vasemmisto kampanjoivat EU-vaalien alla matalalla profiililla.
On kuin pelättäisiin äänestäjien EU-vastaisuutta ja varauduttaisiin ennakolta siihen absurdiin tulemaan, että unioniin kielteisimmin suhtautuvat kansallismieliset menestyvät vaaleissa parhaiten.
EU:lla on merkittäviä haasteita, joista brexit ei välttämättä ole niitä suurimpia. Oikeistopopulistien nousu ja arvokonservatiivisten epädemokraattisten voimien vallanpito on pitkään haastanut eurooppalaisen liberaalin järjestyksen.
Finanssikriisin jälkeinen säästöpolitiikka on kiihdyttänyt populistien nousua. Tiukkaa talouskuria ajavat maltilliset oikeistopuolueet ovat siis osaltaan vauhdittaneet siirtymää kohti ulkomaalaisvastaista arvokonservatiivista populistista politiikkaa.
On vaikea sanoa, miten tällaista kehitystä vastaan tulisi toimia, mutta ainakin pitää tehdä selkeä tilinpäätös menneitten vuosien talouspolitiikasta.
Tarvitsemme näkyvää vasemmistopuolueiden eurooppalaista rintamaa, joka tarmokkaasti ajaa arvoliberaalia vasemmistolaista politiikkaa eikä käytä EU:ta kansallisen politiikan pelivälineenä.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
uutiskirje 
