Jo alkumetreillä on selvää, että Antti Rinteen hallituksen onnistuminen mitataan työllisyydellä. Jos 15–64-vuotiaiden työllisyysaste ei nouse hallituskauden aikana 75 prosenttiin, ja jos 15–74-vuotiaiden työttömyysaste ei painu alle viiden prosentin, vasemmistovetoisen hallituksen katsotaan vähintäänkin alisuorittaneen. Tätä asetelmaa kuvaa hyvin se, että Eteläranta 10:ssä Elinkeinoelämän Keskusliiton aulaan ollaan asentamassa työllisyysasteen kehitystä kuukausittain raportoivaa ”kelloa”.
Hallitusohjelman julkaisun jälkeen julkinen keskustelu työllisyyden ja työllisyyspoliittisten toimenpiteiden ympärillä on myös ollut vilkasta.
Yksi keskeinen keskustelussa esiintynyt väite on ollut, etteivät hallituksen ohjelmassaan esittämät toimet ole riittävän kovia työllisyysasteen nostamiseksi ja työttömyyden alentamiseksi.
Kun hallitus on muun muassa luvannut purkaa aktiivimallin, vähentää ylipäänsä työttömien kepittämistä ja hoitaa työllisyyttä aktiivisen työvoimapolitiikan kautta, on sanottu, että työntarjonnan kasvattaminen on laiminlyöty. Vaikka osa arvostelusta on ollut selvästi päivänpoliittista ja hallitus on luvannut myös korvaavia tarjontapoliittisia toimia, lienee totta, että jonkinlainen käännös suomalaisessa työllisyyspolitiikassa on nyt käsillä.
Kuten hallitus on toitottanut, mitään työllisyyteen positiivisesti vaikuttavaa toimenpidettä ei haluta rajata tulevina vuosina keinovalikoimasta. Jo tämä tarkoittaa Sipilän hallituksen melko kapeaan lähestymistapaan verrattuna muutosta.
Tämän suunnanmuutoksen vahingollisuudesta ehkä vankimmin on vakuuttunut tarjontapolitiikan lähettiläs, kansanedustaja Juhana Vartiainen. Hän ilmoitti Twitterissä olevansa valmis lyömään tuhannesta eurosta vetoa sen puolesta, etteivät hallituksen työllisyystavoitteet toteudu.
Päätin tarttua mahdollisuuteen ja pienen neuvottelun jälkeen löin hieman pienemmällä panoksella Juhanan kanssa vedon kiinni siitä, että vuoden 2023 huhtikuussa Suomen työttömyysaste on alle viisi prosenttia. Millä perusteilla uskalsin lähteä tähän vetoon?
Ensinnäkin näen hallituksen esittämien työntarjontaan ja ihmisten työllistymisedellytyksiin liittyvien toimenpiteiden vaikutukset työllisyyteen ainakin vähän positiivisina. Ihmisten oikeanlainen ja oikea-aikainen tukeminen, palkkatuen lisääminen ja muut ”pehmeät” keinot vähintään korvaavat kepittämisen vähentämisen negatiiviset työllisyysvaikutukset.
Toiseksi työikäisen väestön väheneminen ja tuotantorakenteen palveluvaltaistuminen tukevat jatkossakin työttömyyden vähenemistä: vähänkin kasvava talous nappaa koko ajan suuremman osan työikäisistä töihin.
Kolmanneksi uskon varsinkin hallituskauden lopulla vahvaan kokonaiskysynnän kasvuun, jonka näen tärkeimpänä työllisyyden ja työttömyysasteen määrittäjänä Suomen taloudessa.
Vaikka suhdannenäkymä on juuri nyt heikko, kansainvälisesti on syntymässä vahva rintama elvyttävän talouspolitiikan taakse. Hallitukset ja keskuspankit eivät enää anna leikkauspolitiikalle tilaa. Siksi viiden prosentin työttömyysaste on Suomessakin realismia vuonna 2023.
Kirjoittaja on Suomen sosiaali ja terveys ry:n SOSTEn pääekonomisti.
lehti 