Kun taannoin luin Anne Nymanin napakan jutun työttömien ja työpaikkojen kohtaamattomuudesta niin otti päähän. Pirulauta, miksen sitä itse ollut kirjoittanut. Olisinkohan osannut sanoa yhtä hyvin tai paremminkin?
Tämmöiseksi ihminen muokkautuu kilpailuun, voittoon ja toisten polkemiseen opettavassa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Ei osata iloita toisten hyvästä työstä.
Muistui mieleen kulttuurivallankumous, joka oli voimissaan niihin aikoihin kun ystävyysseuran kanssa vierailin Kiinassa. Isäntämme selvittivät meille, että kulttuurivallankumous tukee tasa-arvoa. Turhaa keskinäistä pakkokilpailua vältetään. Asioita ei tehdä hyvin siksi, että oltaisiin parempia kuin toiset, vaan siksi että kansaa palveltaisiin hyvin ja tarpeet tyydytettäisiin.
Ilahduttava oli sekin tieto, että jos potkupalloa pelatessa toinen joukkue näytti jäävän alakynteen, niin niskan päällä oleva pelaaja saattoi potkaista omaan maaliin, ettei toisille tulisi paha mieli. Legendaako – kuka tietää?
Auktoriteetteja piti arvostella. Pomo, opettaja, professori ei suinkaan aina ollut oikeassa. Auktoriteetit voitiin ja pitikin kyseenalaistaa. Työntekijä tai oppilas saattoi nähdä asiat selkeämmin kuin pomo. Kuunneltiin ihmisten mielipiteitä. Kaikille haluttiin taata opiskelumahdollisuus, mutta kaikilla piti myös olla kokemusta raskaasta työstä. Näin vältettäisiin eliitin syntyminen sosialismin vallitessa.
Koko hienosta hankkeesta lännen uutisiin taisi ulottua vain homman sortuminen väkivaltaisuuksiin. Aate ei yllyttänyt väkivaltaisuuksiin. Mutta Isä Jumalalle on tullut hama, kun hän ihmistä pusatessaan teki laumaeläimestä aggressiivisen. Nimittäin eihän löydy yhtäkään ihanaa rauhanaatetta tai uskontoa, jonka puolesta ei tapettaisi massoittain lajitovereita.
Mutta kilpailusta piti puhua, siihenhän meillä kaikki alistetaan joka rintamalla jo pienestä pitäen.
Muistan kuinka itse koulussa alaluokilla jouduin anomaan parasta kaveriani ostamaan minulle viikkorahoillani topatut rintaliivit, kun en itse kehdannut. Taulullekaan en nähnyt, mutta siitä en hiiskunut kenellekään. Sitä hirveää häpeää ja tappiota en voinut kestää, että olisin se luokan rillipäinen lauta.
Myöhemmin elämässä löytyi lajeja, joissa pärjäsi. Mutta ei koskaan kilpailutilanteessa. Stressi ja kiire lukitsi heti aivot. Hyvä kun nimensä juuri ja juuri muisti. Meitä on muuten monta. Ehkä suurin osa ihmisistä saa parhaat tuloksensa paineettomissa olosuhteissa rauhassa keskittyen.
Kumma kyllä, tietoa ei oteta huomion, vaan yhteiskunnassa kaikki perustuu kilpailuun. Työ ja leikki. Duuneista pitää kilpailla, vaikka viisainta olisi valita jonosta ensimmäinen sopiva. Vapaa-aikakin pilataan kilpailulla. Kulttuuri on kilpailua. Mitenkä muka voi laulaa tai kirjoittaa kilpaa?
Itse olen jo aikapäiviä jättänyt taakseni kaikki paskamaiset kilpailutilanteet. Telkkaristakaan en katso mitään missä kilpaillaan. Siksipä ohjelmistossa ei meikäläiselle juuri muuta katsottavaa ole kuin kaunarit ja uutiset.
Miksei Suomea panna keskeltä poikki ja perusteta ei-kilpailuhenkisille Itä-Suomen demokraattista tasavaltaa, jossa kansalaiset saisivat ihan omassa maassaan rauhassa, yhteistyössä ja kilpailematta kehitellä kykyjään ja palvella maataan.
Kirjoittaja on köyhä eläkeläinen Kylmäkoskelta.
uutiskirje 
