Olen keskustellut monen minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa korona-ahdistuksesta. Turvavälillä tai etänä.
Pyytämättä ja yllättäen maailmanlaajuinen koronavirus on horjuttanut ihmisten normaalia arkea ennennäkemättömällä tavalla.
Ikääntynyt mies pikkukaupungissa pääkaupunkiseudulla on jäänyt asuntonsa vangiksi. Kyllä, hän järjellisenä ihmisenä ymmärtää liikkumisrajoitukset. Tietoisuus välttämättömyydestä ei poista yksinäisyyden nostattamaa ahdistusta – ja pelkoa.
Korona-ahdistus saattaa iskeä kimppuun yhtä arvaamattomasti kuin korona.
Entä jos minut unohdetaankin? Osa ikäihmisistä on tehnyt pakon sanelemana digiloikan someen. Kaikille loikka ei ole luonteva, ei ole osaamista eikä motivaatiota.
Ja miten 94-vuotias yksin omakotitalossa syvällä maaseudulla asuva ponkaisisi yht´äkkiä verkkoon somettamaan tai chattaamaan? Ne ystävät, jotka eivät ole jo kuolleet, ovat kyläilleet. Nyt se ei ole sallittua.
Omasta terveydestään hän ei tunnu piittaavan: ”Kaikki me kuollaan kerran”. Se on hänen mottonsa. Silti hän pysyy poissa siltä normikauppareissultaan.
Yksinhuoltajaäidin taakka on moninkertainen. Hänen on pakko pysyä terveenä, jotta lapsella olisi edes toinen vanhempi, sillä toista vanhempaa ei ole.
Hänestä, ainoasta vanhemmasta on tullut opettaja. Se ei ole helppoa. Ensimmäiset päivät ovat menneet jotenkuten. Se ahdistaa, ettei hän osaa opettaa lastaan. Itse hän on ollut aina auditiivinen oppija.
Opettajalle voi ongelmissa soittaa. Mutta entä, kun koko opettaminen on yhtä ongelmaa? Lapsi on teräväpäinen, hän kyllä pärjää. Tieto ei helpota arjen ahdistusta tässä ja nyt.
Opetustakin suurempi ahdistus syntyy terveenä pysymisen pakosta. Ei ole ystäviä, jotka voisivat huolehtia lapsesta, jos hän sairastuu.
Hän keskittyy täyspäiväisesti, lähes pakkomielteisesti viruksen torjuntaan; vaateiden pesemiseen, suihkussa käymiseen ja muihin tekoihin.
Näkymätön vihollinen on pahempi kuin näkyvä. Koronakriisin edetessä tietoisuus koronaviruksen tarttumisesta on kasvanut, ja ahdistus sen myötä.
Nyt tiedetään, että myös oireeton tartuttaa. Edelleenkin on epämääräistä, miten kauan kukin meistä voi olla kantaja, taudin levittäjä.
Yksikään oireeton ei voi sulkea itseään koronaepidemian ulkopuolelle. On syntynyt uusi sosiaalinen käsite: turvaväli. Ihmiset tapaavat turvavälillä, jos he ylipäänsä tapaavat. Turvavälillä ulkoillaan. Turvaväli luo etäisyyttä.
Aluksi se oli vitsi. Mikä ongelma suomalaisella on parin metrin turvaväli? Etäisyys ei kuitenkaan kaupungissakaan ole itsestään selvä.
Jopa Helsingin kokoisessa kaupungissa pitää olla silmät selässäkin. Ratikassa, bussissa, kaupassa ja jopa kadullakin turvaväli ei ole luontaista. Osa on vastuullisempia kuin toiset. Se luo ahdistusta.
Koronaepidemian jälkeen on uusi normaali, turvaväli. Se luonee aivan uudenlaisia sosiaalisia kuvioita, joita on vielä vaikea ennakoida ja hahmottaa.
uutiskirje 
