Kipeitä leikkauksia vaativat ministerit ja kulloistenkin hallituspuolueiden kansanedustajat 1990-luvun alusta alkaen runsaan neljännesvuosisadan ajan.
Leikkauskeskustelu meni ilmeisesti niin överiksi, että viime vuosina siitä suoraan puhumista on vältelty. On puhuttu sopeutuksesta ja menojen uudelleen tarkastelusta. Sopeutus voi olla muutakin kuin leikkaamista, mutta yleensä se on kiertoilmaisu leikkaamiselle.
Vesa Vihriälän työryhmä palautti viime kuussa kivun talouskeskusteluun. Koronan takia on elvytettävä, mutta sen jälkeen edessä on kuvaavasti kipupaketti. Martti Hetemäen työryhmä oli samoilla linjoilla kipua mainitsematta. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että seitsemän miljardin euron kulukuuri tällä vuosikymmenellä olisi äärimmäisen kivulias. Sitä ei voisi toteuttaa ilman todella kipeitä leikkauksia, kutsuttaisiinpa niitä millä käsitteellä tahansa.
Koronakriisi ja siitä aiheutuva velkaantuminen eivät ole syntyneet kenenkään holtittomuudesta tai yli varojen elämisestä. Niitä voisi verrata luonnonkatastrofiin, vaikka koronan leviäminen pandemiaksi olisikin ollut estettävissä, jos Kiina ei olisi peitellyt asiaa.
Ei ole mitään syytä taannuttaa yhteiskuntia ja päästää oikeistopopulismia uuteen kasvuun velkataakan hallitessa kaikkea toimintaa loppuvuosikymmenen tai pidempään. Siitä, jos jostain kipua syntyy.
Talouskeskustelussa ei luovuus kukoista. Kun näkee, keitä on eri työryhmissä, arvaa jo ennalta niiden esityksetkin. Sopeutusta ja ”rakenteellisia uudistuksia”, joista ei avata, että kysymys on työehtojen heikentämisestä tavalla tai toisella.
Nyt keskustelua hallitsee EU:n komission esitys 750 miljardin euron elvytyspaketista. Euroopan keskuspankki elvyttää samaan aikaan Euroopan talouksia lähes kaksinkertaisella summalla. Sitä ei poliittisessa keskustelussa edes mainita.
Johtuuko se siitä, että EKP:n toimesta velkaannumme itsellemme mahdollisesti kokonaan ilman kipua, kuten STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà toisaalla tässä lehdessä kertoo? Tällainen ei kerta kaikkiaan mahdu talouskertomusta rakentavien ekonomistien ja toimittajien päähän. Uskottavuuttahan on vuosikaudet mitattu sillä, kenen esitys on kivuliain.
Voi olla, ettei koronaveloista synny sellaista eurooppalaista ratkaisua, jolla ne tai ainakin osa mitätöidään. Nyt pitää kuitenkin yrittää eikä antautua etukäteen niin kuin ne, jotka puhuvat velkojen maksamisesta takaisin. On ajettava sellaisia luovia ratkaisuja, joilla poikkeustilasta selvitään mahdollisimman vähin sosiaalisin vaurioin.
Jos tässä ei onnistuta, suurin lasku lankeaa juuri tuleville sukupolville, joita velkojen makselijat väittävät suojelevansa.
Vuoden 2008 kriisin hoito nosti fasisteja eurooppalaisiin parlamentteihin. Halutaanko heidät seuraavaksi hallituksiin?
lehti 