Sata vuotta sitten (17.6.) Suomeen perustettiin valtion urheilulautakunta. Eduskunnan sivistysvaliokunnan ehdotuksesta perustetun lautakunnan jäsenet valitsi kirkollis- ja opetusministeriö kouluhallituksen ja urheilujärjestöjen edustajista.
Valtion urheilulautakunnan tehtäväksi muotoutui urheilujärjestöjen avustaminen. Määrärahojen jaossa painotettiin kansanterveyden edistämistä, kuria ja järjestystä sekä kansalaiskuntoa. Perusteena oli myös Suomen tunnetuksi tekeminen ulkomailla. Siten lautakunnan tavoitteet määrittyivät kilpaurheilua laajemmiksi, vaikkakin urheilijoilta odotettiin menestystä kansainvälisissä koitoksissa.
Valtion urheilulautakunnan synnyttäminen oli osa kansakunnan rakennustyötä, jota toteutettiin poikkeusoloissa. Kaksi vuotta aiemmin maassamme oli käyty verinen sisällissota, jonka varjot ulottuivat yhteiskunnan kaikille osa-alueille. Myös urheiluliike oli jakautunut, sillä työläisurheilijat perustivat tammikuussa 1919 omaksi järjestökseen Työväen Urheiluliiton. Työläisurheilujärjestön perustaminen oli hyödyllistä, sillä näin aiempaa laajemmat yhteiskuntapiirit saatiin urheilun ja liikunnan pariin.
Urheilun suosio kasvaa
Urheilu- ja liikuntapaikkojen rakentaminen ajankohtaistui jo 1920-luvulla, kun maamme alkoi vähitellen vaurastua ja urheilun suosio kasvaa. Valtion urheilulautakunta paitsi rahoitti, myös seurasi ja suuntasi rakentamista. Päävastuun urheilurakentamisesta kantoivat kuitenkin järjestöt ja kunnat. Ensimmäinen kunnallinen urheilulautakunta perustettiin vuonna 1919 Helsinkiin. Seuraavan vuosikymmenen alussa lautakuntatyö aloitettiin Kuopiossa, Porissa, Raumalla, Tampereella, Turussa ja Viipurissa.
Suomalaisen liikuntapolitiikan varhainen organisoituminen johti työnjakoon, jonka mukaisesti julkishallinto vastasi liikunta- ja urheilupaikkojen rakentamisesta. Sen sijaan toimintojen organisointivastuu lankesi urheilu- ja liikuntajärjestöille. Näin muotoutunut työnjako on jatkunut suurelta osin nykypäiviin saakka. Julkisvallan näkökulmasta työnjako on edullinen, sillä 2010-luvulla liikunnan ja urheilun vapaaehtoistyön vuosittaiseksi arvoksi on laskettu 0,9–1,5 miljardia euroa.
Yhteiskunnalliset rakennetekijät ovat suunnanneet liikunnan julkishallinnon toimia. Sotavuosien jälkeisessä jälleenrakennuksen hengessä koettiin myös urheilurakentamisen nousukausi. Ulkokenttien lisäksi ryhdyttiin rakentamaan sisäliikuntatiloja ja uimahalleja. Tehtäväkentän laajetessa valtion urheilulautakunta korvattiin vuonna 1966 valtion urheiluneuvostolla ja valtion liikuntatieteellisellä toimikunnalla. Tiede-elimen perustaminen viesti tutkimuksen merkityksen kasvusta osana liikuntapoliittista päätöksentekoa.
1960-luvun yhteiskunnalliset muutokset pakottivat liikunnan julkishallinnon pohtimaan tekemisiään. Ihmisten vapaa-ajan lisääntyminen ja työn kuormittavuuden väheneminen sekä kaupungistuminen suuntasivat toimia kansalaisten kuntoliikunnan edistämiseen. Kuntoliikunnan olosuhteiden kohentaminen ja liikunnan edistäminen muuttivat liikuntapolitiikkaa entistä enemmän hyvinvointi- ja terveyspolitiikaksi. Liikkumisympäristöt nousivat etenkin kaavoituksessa ja kunnallisessa suunnittelussa aivan uudella tavoin tärkeiksi. Liikuntapolitiikan merkitystä korostettiin myös lainsäädäntötyöllä, sillä vuonna 1980 astui voimaan maamme ensimmäinen liikuntalaki.
Kohti eriytymistä
Liikuntakulttuurin 1980-luvulla alkanutta muutosta on kuvattu eriytymisen käsitteellä. Urheilulajit ja kaikkinaisen liikkumisen muodot ovat jatkaneet lisääntymisistään nykypäiviin saakka. Päätöksentekijät vastasivat eriytyneen liikuntakulttuurin haasteeseen muuttamalla valtion urheiluneuvoston vuonna 1991 laaja-alaisemmin toimivaksi valtion liikuntaneuvostoksi. Tehtäväalueen laajenemista osoittivat perustetut jaostot, jotka paneutuivat liikuntarakentamisen, liikuntapolitiikan, erityisryhmien liikunnan ja liikuntatutkimuksen kysymyksiin.
Satavuotias julkinen liikuntahallintomme on menestystarina. Vaikka huippu-urheilu saakin julkisuudessa suurimman huomion, tulee koko kansan liikuttamisen olla liikuntapolitiikan päätehtävä. Etenkin jokaiselle lapselle ja nuorelle tulee taata mahdollisuus liikunnan harrastamiseen. Kaiken suunnittelun lähtökohdaksi tulee asettaa kannustavien liikkumisympäristöjen rakentaminen. Vahva julkinen liikuntahallinto edistää kansalaisten tasa-arvoa, lisää yleistä hyvinvointia ja luo perustaa myös huippu-urheilulle.
Arhinmäki on kansanedustaja ja valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja. Itkonen on liikuntasosiologian professori ja vasemmistoliiton liikuntapoliittisen työryhmän puheenjohtaja.
lehti 