Reserviupseeri Helena Immosen esikoisromaani Operaatio Punainen kettu on kirjasyksyn kovimpia yllätyksiä. Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani. Ei talvi- eikä jatkosodasta tai kaukopartiomiehistäkään, vaan siitä, joka ei toivottavasti koskaan toteudu. Venäjä hyökkää Suomeen Itämeren turvallisuuspoliittisen tilanteen kärjistyessä äärimmilleen.
Suomen geopoliittisessa asemassa Venäjän muodostama uhka on luonnollinen aihe jännityskirjoille. Konkarit Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara ovat hyödyntäneet sitä jo pari vuosikymmentä.
Operaatio Punainen kettu ei kuitenkaan ole ”jännityskirja” eikä etenkään dekkari, vaikka sen julkaisi dekkareihin erikoistunut CrimeTime. Ei, kyseessä on vakavahenkinen ja kunnianhimoinen kuvitelma siitä, miten tapahtumat etenisivät, jos pahin toteutuisi. Se on romaani tavallisista ihmisistä äärimmäisessä konfliktissa, ei kaiken voittavista poikkeusyksilöistä niin kuin trillereissä.
Romaanin alussa Ruotsi ilmoittaa yllättäen hakevansa Naton jäsenyyttä. Venäjä reagoi pienimuotoisella operaatiolla Gotlannissa, jolloin Ruotsin apuun laivataan myös suomalaisia valmiusyksikköön ilmoittautuneita sotilaita. Tästä tulee käänne yhdelle romaanin päähenkilölle Jonille.
Ruotsi kutsuu turvakseen myös amerikkalaisia sotilaita.
Sen jälkeen tilanne alkaa kiristyä Suomessa. Muita näkökulmahenkilöitä ovat Jonin sisko Riina, reserviupseeri, ja tämän aviomies, pääesikunnassa työskentelevä Mikael.
Helena Immonen esittelee uskottavan tuntuisen skenaarion siitä, miten tapahtumat voisivat edetä asteittain Venäjän hybridivaikuttamisesta avoimeksi sodaksi. Immonen pystyy myös perustelemaan, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen, vaikka se on Ruotsi, joka Natoon on liittymässä. Se on se Suomen geopoliittinen asema, joka ei muuksi muutu.
Pohjaa Immosen kuvitelmalle on todellisissa tapahtumissa – Krimin miehittäneissä ”vihreissä miehissä” ja Venäjän Itä-Ukrainassa ylläpitämässä sodassa sekä tunnuksettomissa palkkasotilaissa, joita Venäjä on käyttänyt eri konflikteissa.
Uskottavuuden tuntua lisää vielä se, että poliittiset henkilöt esiintyvät kirjassa oikeilla nimillä. Sankariksi nousee ylipäällikkö ”Sauli Niinistö”. Hallituksessa ”Li Andersson” ja ”Antti Kaikkonen” ottavat kriisin alkuvaiheessa kipakasti yhteen siitä, miten Venäjän kasvavaan painostukseen tulisi reagoida.
Sodankäynnin kuvaus sujuu Immoselta kuin vanhalta konkarilta, ja oikeastaan paremminkin, koska hänellä on tuoreutta, joka konkareilta puuttuu. Aseteknologia, sotastrategia ja sotaopit ovat erinomaisesti hallussa, mutta Operaatio Punaisen ketun vahvuus tulee siitä, että hän ei uppoudu niihin liiaksi.
Romaanin pääpaino on sittenkin toisaalla. Hän kuvaa sodan psykologiaa häikäisevällä tavalla. Miten rauhaan, vakauteen ja mukavuuksiin tottunut nykyihminen, vielä nuori ja perheellinen, reagoisi, jos joutuisi taistelemaan kovat piipussa? Ehkä juuri näin kuin rintamalle joutuvat Riina ja Joni.
Valmiussotilaiden paljoista kertausharjoituksista ei ole hyötyä tosipaikassa, vaan pelkkä ajatus toisen ihmisen ampumisesta, vaikka sitten hyökkääjän, on mieltä vääntävä. Ja miten siitä selviää, kun on ampunut ja ollut ammunnan kohteena? Tässä Immonen pääsee syvälle ihmismieleen.
Reserviupseerin romaani Venäjän hyökkäyksestä Suomeen voi päältä katsoen tuntua turhalta viholliskuvien vahvistamiselta ja sankarihehkutukselta. Operaatio Punainen kettu ei ole sitä.
– Herra kapteeni, jos saan sanoa, ei se kovin kunniakkaalta tuntunut, yksi romaanin henkilöistä sanoo kirjan lopussa.
Operaatio Punainen kettu liittyy luontevasti parhaiden uuden polven sotakirjailijoiden teosten jatkumoon. Niissä sota on pelkkää kärsimystä ja sankaritekojen tavoittelun sijaan sotilas yrittää vain selvitä hengissä.
Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu. CrimeTime, 464 sivua.
lehti 