Suomea on järkyttänyt törkeydessään ja laajuudessaan poikkeuksellinen rikos, kun Psykoterapiakeskus Vastaamoon kohdistui tietomurto. Joko tietomurron tekijä tai joku toinen alkoi kiristää psykoterapiapotilaita heidän äärimmäisen arkaluontoisilla henkilökohtaisilla tiedoillaan.
Järkytyksestä on kummunnut paljon solidaarisuuden osoituksia ja yrityksiä auttaa kiristyksen uhreja. Vaikuttaa siltä, että Suomessa ymmärretään, että rikos kohdistui ainutlaatuisella tavalla haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin.
Olen nähnyt paljon puheenvuoroja siitä, että terapiaan hakeutuminen kertoo rohkeudesta ja viisaudesta. Mielenterveysongelmissahan on kyse asioista, joita me kaikki joskus kohtaamme.
Vai onko? Tai kohtaammeko niitä samalla tavalla?
Viestintätoimisto Ellun Kanat kertoi lokakuun lopussa aloittavansa Vincit Oyj:n kanssa vastaiskun kiristäjää kohtaan. Lyhyesti vastaiskun idea on, että ihmiset voivat jakaa omiaan – todellisia tai keksittyjä – potilaskertomuksiaan netissä. Näin kiristykseltä putoaa pohja.
Sosiaalisessa mediassa kiertää ketjupäivitys, jonka mukaan päivityksen jakaja nostaa hattua niille, jotka ovat hakeneet apua henkilökohtaisiin haasteisiinsa, ”joita meillä kaikilla on.”
Tällaiset tempaukset, niin oikeamielisistä lähtökohdista kuin ne tulevatkin, ylläpitävät tiettyä kertomuksellista näkemystä mielenterveysongelmista.
Puhumme paljon työuupumuksesta, masennuksesta ja ahdistuksesta. Tällaisista vaikeuksista avautumiseen ei enää liity samanlaista stigmaa kuin aikaisemmin.
Tyypillinen tarina on sellainen, jossa vaikeasta elämäntilanteesta kärsivä hakee rohkeasti apua, löytää itsensä terapiassa uudelleen, tekee elämäntapamuutoksen ja saa siihen apua ympäristöltään. Lopulta hän paranee.
Kaikki tarinat eivät kuitenkaan ole tällaisia.
Mielenterveyteen liittyviä rakenteita ja stigmaa ansiokkaasti analysoinut Radikaalia mielenterveyttä -blogikollektiivi muistuttaa kirjoituksissaan, että mielenterveys on poliittista.
Ei ole yhdentekevää, kuka Vastaamonkin tapauksessa ottaa areenan itselleen. Tarina masennuksen selättäneestä keskiluokkaisesta työntekijästä on helpompi hyväksyä kuin tarina työkyvyttömyyseläkkeelle nuorena päätyneestä mielenterveyskuntoutujasta, jolla on psykoottista oireilua.
Ensiksi mainitulle on varmasti paljon helpompaa osallistua Ellun Kanojen tempaukseen tai kertoa elämästään omalla nimellään netissä. Näin mielenterveyskeskustelu pysyy sosiaalisten normien määrittämissä rajoissa ja voimme väittää, että mielenterveysongelmat eivät ole nykyään mikään tabu.
Toki kysymys on muustakin kuin siitä, että eri mielenterveysongelmat saavat eri tavalla tilaa ja hyväksyntää.
Kysymys on myös luokasta. Vastaamo-keskustelussa on jaksettu muistuttaa siitä, että terapiaan hakeutuminen vaatii rohkeutta ja viisautta, mutta suotavaa olisi muistaa myös se, että terapiassa käyminen vaatii rahaa.
Ja kun puhumme muutoksista työyhteisön sisällä tai itsensä toteuttamisesta kalliissa harrastuksissa hyvinvoinnin tukena, puhumme asioista, jotka eivät ole kaikkien saatavilla.
Siksi mielenterveys on poliittista ja siksi tarvitsemme mielenterveysongelmien stigman poistamiseksi eri keinoja kuin normatiivista diskurssia tukevia viestintätempauksia.
lehti 