Olen ajautunut vuosien saatossa poliittisiin keskusteluihin vieraiden ihmisten kanssa sekä tarkoituksella että tahattomasti. Ihmisillä on taipumusta lietsoa sisäistä poliitikkoaan esiin etenkin kaljatuopillisen äärellä pubien hämärissä nurkissa. Mielestäni se on hienoa. Olen kiinnostunut siitä, miksi ihmiset ajattelevat kuten ajattelevat, ja lempeässä hiprakassa moni ryhtyykin auliisti avaamaan arvomaailmansa perusteita. Poliittinen vakaumus kertoo siitä, keitä olemme – tai siitä, keitä haluaisimme olla.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että varsin monilla ihmisillä on kaksi poliittista identiteettiä. Ensimmäinen niistä on se, mitä puoluetta kannattaa ja äänestää. On monen tekijän summa, miten merkittävänä minuutensa osana ihminen pitää kannattamaansa puoluetta. Toisille kyseessä on varsin yhdentekevä sivuseikka, jota tarvitsee ajatella ainoastaan muutaman vuoden välein vaalien alla; toiset taas ripustautuvat poliittiseen arvomaailmaansa hengellään ja verellään.
Toinen poliittinen identiteetti taas kertoo siitä, millaisia arvoja ihminen oikeasti kannattaa. Olen nimittäin pystäreissä luuhatessani ja vaaliteltoilla pönöttäessäni tullut sellaiseen johtopäätökseen, että harva on oikeasti äänestämänsä puolueen kannattaja. Harva myöskään tiedostaa sitä itse.
Tiedän valtavan joukon ihmisiä, jotka kokevat epäreiluutta pienituloisten asemasta ja yhteiskunnassa piilottelevasta luokkajaosta. Silti he tuhertavat äänestyskopissa lappuun perussuomalaisten ehdokkaan numeron. Keskituloiset ihmiset ovat jatkuvasti harmissaan julkisen terveydenhuollon joustamattomuudesta ja raha edellä tehdyistä kuntapoliittisista ratkaisuista, mutta silti he äänestävät tiukan uskollisesti kokoomusta. Valtava joukko ihmisiä ei osaa äänestää sen perusteella, mikä puolue todella palvelisi heidän asioitaan. Moni äänestää siten, mihin viiteryhmään haluaisi kuulua tai kuvittelee kuuluvansa. Moisessa pimennossa eläminen vääristää poliittista päätöksentekoa.
Ongelman juuri on eittämättä puolueiden populistisissa ulostuloissa. Politiikkaan paneutumattoman satunnaisäänestäjän on helppo luottaa yksinkertaisen kuuloisiin ratkaisuehdotuksiin. Politiikkaa painaa edelleen sisällissodan taakka. Moni pienituloinen ja elämän kolhima yksilö toivoo yhteiskunnan pitävän hänestä parempaa huolta, mutta vasemmistolaisuus ei näyttäydy edes vaihtoehtona, koska todellista näköalaa nykyiseen sosialismiin värittää vankka, periytynyt ja opittu puhe maanpetturipunikeista.
Harva osaa tai pystyy esittämään itselleen vaikean mutta varsin tarpeellisen kysymyksen: Millainen asemani on tässä yhteiskunnassa? Kuka tai mikä palvelee tarpeitani?
Moni erehtyy pitämään julkisia tiedotusvälineitä tai muita suuria areenoita ainoina todellisen poliittisen vaikuttamisen kanavina. Kehtaan silti väittää, että pubien terassituoleilla on tehty useita itsetutkiskelullisia ja varsin merkityksellisiäkin läpimurtoja. Lempeässä kyseenalaistamisessa on voimaa. Eräänkin pitkän ja polveilevan keskustelun päätteeksi iäkäs herrasmies totesi partaansa pyöritellen, että vasemmistoahan hänen itse asiassa kuuluisikin äänestää. Niinpä niin, minä totesin. Tahmeissa ja hälyisissä kuppiloissa voi lymytä kaikkein merkityksellisimmän politiikan ydin.
Kirjoittaja on filosofian maisteri, äidinkielen opettaja ja Oulun kaupunginvaltuutettu.
uutiskirje 