Hanoi Rocks heittää olemassa olonsa viimeisen keikan Tavastialla sunnuntaina. Yhtye vetää klubin täyteen kuutena perättäisenä iltana. Juhani Merimaa pitää tilannetta ainutkertaisena.
Ari Väntänen on kirjoittanut kirjan Hanoi Rocks All Those Wasted Years (Like 2009), joka käsittelee yhtyeen varhaisempia vuosia.
– Idea projektiin lähti siitä, ettei Hanoi Rockista oltu kirjoitettu kirjaa, Väntänen kertoo.
Kirjan tekemisen hän aloitti jo vuonna 2002. Tekstin tultua puolivalmiiksi kirjailija otti yhteyttä bändiin, jonka kanssa projektia jatkettiin yhdessä.
– Mielenkiintoisinta ja haastavinta oli jäljittää 80-luvulla bändin kanssa toimineita ihmisiä ja tahoja. Heidän löytämisensä ei ollut helppoa, monet olivat muuttaneet ja vaihtaneet kokonaan alaa. Kaikilla joita haastattelin oli bändistä jotain hyvää sanottavaa ja hauskoja muistoja.
Michael Monroen ja Andy McCoyn muistot yli kolmenkymmenen vuoden takaa olivat hyvinkin teräviä. Vaikka elämä tuohon aikaan olikin varsin sumuista.
– Jos näistä uudemmista vuosista kirjoittaisi, se vaatisi aivan uuden kirjan. Tästäkin tuli paksumpi, kuin kuvittelin. Tältä porukalta eivät tarinat lopu, Väntänen sanoo.
Tukholma tarjosi
ulkoilmaharjoitusta
– Me Andyn kanssa suunniteltiin koko bändi. Vuonna 1976 istuttiin Töölössä bussissa 14 ja Andy ehdotti bändille nimeksi Chinese Rocksia, se oli kuitenkin Johnny Thundersin biisi, seuraava ehdotus oli Hanoi Rocks ja se oli siinä, Michael Monroe kertoo.
Hanoi Rocks harjoitteli Tukholmassa. Treenikämppä oli metroasemalla, ja yhtyeen jäsenillä ei ollut sen enempää rahaa kuin kotiakaan. Lukuunottamatta Andy McCoyta, joka asusteli ruotsalaisen tyttöystävänsä luona.
– Andy asui siellä tyttöystävänsä suuressa lukaalissa ja ilmesty treeneihin aina puhtaana ja virkeenä. Meitä se ei koskaan pyytänyt kylään, Monroe muistelee.
Michael Monroe, Sam Yaffa ja Nasty Suicide yöpyivät puistoissa ja rappukäytävissä. He kärkkyivät ruoanjämiä ulkoilmaravintoloiden luona ja hyökkäsivät kiinni jokaisen mahdolliseen ruoanmuruun.
– Tukholman kausi kesti noin puolivuotta. Talvella pummaaminen vaikeutui. Ihmiset muuttuivat tylymmiksi meitä kohtaan, kun ilmat kylmenivät, kertoo Monroe.
Tukholman vaiheen jälkeen Seppo Vesterinen alkoi buukkata yhtyeelle keikkoja. Pian erikoiselta näyttävä ja kuulostava kokoonpano kierteli pitkin Suomea. Hanoi Rocks keräsi alusta asti sekä ihailijoita, että vihamiehiä. Etenkin Monroen feminiininen ulkonäkö herätti kummastusta ja närää.
Katkaistu
maailmanvalloitus
Loppuvuodesta 1981 Hanoi Rocks lähti tunnustelemaan mahdollisuuksiaan Englannin valloitukseen. Saarivaltion osittainen valloitus onnistui yhtyeeltä yllättävänkin helposti, nopeasti Hanoi Rocksista tuli Lontoolaisen lehdistön suosikki.
Hanoi Rocksin vetovoima piili sen tavassa sekoittaa erilaista musiikkia.
– Hanoi tavoitti kaikki genret. Kaikki tuli katsomaan meitä, McCoy summaa.
Ongelmia aiheutti lähinnä yhtyeen rumpali Gyp Casino, jonka mielenterveys ei oikein kestänyt tiivistä keikkailua.
– Yhden keikan jälkeen outo jätkä tuli sanomaan, että haluaa Hanoihin rumpaliksi. Se kysyi missä teidän rumpali on? Mä murran sen jalat, Monroe kertoo tutustumisestaan Razzleen.
Innokas rumpali oli lähestynyt samanlaisin viestein Andy McCoyta, lopulta miehet päättivät antaa Razzelle tilaisuuden.
– Razzle ei ollut teknisesti hyvä rumpali, mutta sillä oli asenne kohdallaan. Se tasapainotti bändiä ja oli meitä yhdessä pitävä voima, Monroe kertoo.
Uuden rumpalin tultua kuvioihin koko yhtyeen tilanne parantui huomattavasti. Kireys ja räjähdysalttius hävisivät lähes täysin. Japani sekoitettiin 1983.
Vuonna 1984 yhtye otti suunnan kohti Yhdysvaltoja, tarkoituksenaan valloittaa sekin. Saman vuoden joulukuussa Razzle kuitenkin menehtyi auto-onnettomuudessa.
– Se juttu jäi ihan kesken, etenkin länsirannikon suhteen. Razzle halus päästä Los Angelesiin. Sinne se pääsi ja sinne se myös jäi, McCoy toteaa.
– Se oli tosi kauheaa. Sen onnettomuuden takia monen tyypin elämä ja unelmat tuhoutuivat, Monroe kertaa.
Razzlen kuoleman myötä Hanoi Rocksin ensimmäinen vaihe oli ohitse.
Uuden vuosituhannen
Hanoi Rocks
Vuonna 2001 Hanoi Rocks ajautui uudelleen yhteen.
– Päädyttiin pitkästä aikaa samaan kaupunkiin ja oikeastaan tutustuttiin toisiimme uudelleen, kertoo Monroe.
– Jotain vaan tapahtu, kun me jammailtiin, McCoy lisää.
Hanoi Rocksin toinen jakso onkin ollut huomattavasti ensimmäistä pidempi.
Nykyisen ja vanhan Hanoin välillä suurimman eron loi tapa viestiä asioita. 80-luvulla bändin puffaaminen tapahtui lähinnä puskaradion kautta, tänä päivänä kuka tahansa voi laittaa tuotoksiaan verkkosivustoille, joilta ihmiset ne löytävät.
– Meistä ei koskaan tullut Popedaa, mutta niille on annettu meidän jämät, McCoy räkättää.
Menneisyydessä tapahtuneet asiat eivät rokkareita kaduta.
– Virheistähän oppii, ei tässä kaduskella mitään, tiivistää Monroe.
uutiskirje 
