Jotkut ihmiset antavat enemmän kuin ottavat. Kansan Uutisten kulttuuritoimittaja Arja-Anneli Tuominen oli itsellinen ihminen, jonka lähelle ei ehkä näyttänyt heti pääsevän, mutta se oli harhaa.
Häntä pääsi lähelle, kun jaksoi tovin kuunnella sitä tytöttelyä ja pojittelua, jolla hän meidät nuoremmat asetti ruotuun.
Ja hän antoi enemmän kuin otti, sillä hän itse pärjäsi omillaan. Siksi kai emme tienneetkään, että taas uusinut syöpä eteni aggressiivisesti eikä siitä ollut enää tietä ulos.
Arja-Anneli Tuominen oli persoonallisuus, josta kulkee paljon juttuja: olutlasit kaatuivat, Arja kompuroi, möläytteli ja röyhtäili. Hän kompastui jopa Länsi-Saksan ulkoministerin jalkojen juureen 70-luvulla, kun osallistui Etyk-kokouksen cocktail-tilaisuuteen Finlandia-talon pihalla. Ulkoministeri auttoi kohteliaasti nuoren toimittajan pystyyn.
Tuosta kokouksesta hän sai myös lempinimensä. Etyk-toimittajasta tuli Etykki. Etykille lukeminen ja kirjoittaminen oli helppoa, vaikka lyöntivirheitä vilisi tekstissä, mutta pöh, väliäkös niillä.
– Mulla on lukihäiriö, hän tapasi väittää.
Oli tai ei, jutut syntyivät nopeasti silloin, kun häntä huvitti kirjoittaa. Hän puhui romaaninkin kirjoittamisesta, mutta tietääksemme sitä ei syntynyt. Onneksi syntyi paljon muuta tekstiä: mehukkaita teatteriarvosteluja, innostavia kolumneja, henkilökohtaisen oloisia kirjajuttuja.
Arja ei halunnut olla korkeakulttuurin airut, vaikka kävi oopperassa ja kirjoitti laitosteattereiden produktioista. Hän luki esseitä ja klassikoita, mutta sarjakuvat, dekkarit ja naistenlehdet olivat ehkä vielä omempia hedonismiin taipuvaiselle kaupunkilaiselle.
Arja asui Helsingin Vallilassa puutalokaksiossa, jossa Rottis-kissa oli viime vuosiin asti hänen kaverinaan. Arjalla ei ollut perhettä, mutta läheisiä ystäviä oli monta.
Ja meitä oli vielä enemmän, joiden kanssa yhteys ei ollut enää jokapäiväinen, mutta joilla on nyt tosi paha ikävä. Minulla on ikävä ihmistä, joka matkoilta palattuaan heitti pöydälle pehmoeläimen ja sanoi, että siinon sun lapsille, vaikkei lapsiani edes tuntenut.
Keneltä nyt kysyä syksyn teatteritarjonnan unohdettuja huippuja tai jonkun kirjailijan tuotannon keskeisiä teoksia. Kuka kertoo, miksi Olavi Paavolaista kannattaa lukea, mitä olivat tepsuttajat tai millaista oli enemmistöläisenä nuorena vähemmistön voiman vuosina. Kuka muu oli lukenut Sylvi Kekkosen romaanin, tutkinut Kiplingin tuotantoa ja ominut minun omistamiani dekkareita?
Ja ennen kaikkea, kuka tukisi ja kannustaisi meitä vasemmiston naistoimittajia?
lehti 