Menin 1970-luvun alkupuolella valtion Orbis-matkatoimistoon ostamaan laivalippua takaisin Suomeen. Siitä ei tahtonut tulla mitään. Naisvirkailija vain tussauttelu tupakkaansa: ”niema”, ei ole lippua.
Olin nälissäni ja tuskaantunut, mutta en antanut periksi. Tiskillä kävi muita ihmisiä. Tunnin ajan kävin säännöllisin väliajoin toistamassa vaatimukseni. Johan se on p-kele, ettei yhdessä paatissa ole yhdelle reppureissulaiselle tilaa.
Nainen ei heltynyt. Tupakan tuprauttelun lomassa hän yhtäkkiä tiuskaisee lipun käteeni, nopeasti ja kopeasti.
Vuosia myöhemmin Varsovassa asuva suomalainen tuttavani kertoi, että kyseessä on puolalainen ratkaisu.
Törmäsin tuolloin samaan ilmiöön Gdanskin rautatieasemalla. Säilytykseen jätettyä rinkkaa ei tahtonut löytyä millään. Äkkäsin tutun kantovälineen tavaroiden joukosta ja hyppäsin tiskin yli noutamaan sen. Vanha työntekijä myöntyi ratkaisuuni.
Minulle ei ole perimmiltään selvinnyt puolalaisen ratkaisun taustat. Onko kyseessä sosialismin ajan vai puolalaiset perinteet? Vai haluttiinko minulta ulkomaalaisena vain ylimääräistä tippirahaa?
Sinnikkyys joka tapauksessa kannattaa.
Uteliaisuus
kansan tapa
Jaakko Okker ja Juha Tanttu kuvaavat vuonna 1965 ilmestyneessä kirjassaan Puola on toista maata oivallisesti junamatkaa. Siinä sikäläinen kanssamatkustaja vilkuilee ulkomaalaista matkantekijää. Aina kun katseet kohtaavat, puolalainen kääntää katseensa muualle.
Leikki jatkuu koko matkan ajan.
Testasin kirjan huomion tuoreella Puolan reissullani. Ilmiö toimii hämmästyttävän hyvin edelleenkin. Vanha täti bussissa ei antanut hetkenkään rauhaa. Katseli meitä, eikä hän edes kääntänyt katsettaan häveliäästi pois.
Kerran piti tulla tapaamaan varsovalaisystävääni. Epäonneksi juna ei ajanutkaan tapaamispaikaksi sovitulle rautatieasemalle.
Pidin lievää meteliä epäonnisuudestani. Koko vaunuosasto kohahtaa hiljaisen osaa ottavasti.
Nuori nainen lapsen ja rattaiden kanssa vinkkaa. Tunkeudun autoon. Kas tässä on päärautatieasema!
Puolalainen ratkaisu.
uutiskirje 