Kaksitoistavuotias poika kuoli viime viikolla Turun Raunistulassa pudottuaan käytöstä poistetun viljasiilon välikattorakenteiden läpi. Tapaus on valitettava.
Nuoret ovat aikaisemminkin teloneet itseään siiloilla. Nyt seikkaileminen osoittautui kohtalokkaaksi.
Porukassa tyhmyys tiivistyy varsinkin, jos takana on epävirallinen rohkeuskilpailu poikien välillä. Mahdollisesti jotakin tällaista on tapahtunut.
Kun katsoo omiin kakara-aikoihinsa taaksepäin, ihmettelee miten vähillä kolhuilla on selvinnyt. Ryömimme Tampereen Osmonmäen laululavan alle, jonka luolasta ammotti aukko alas pommisuojaan. Paikka toimi tällöin ampumaratana. Ryömimme Ratinan sillankaaren lävitse pitkin kaapelikanavaa. Että voi kakarana tehdä hulluuksia.
Raunistulan tapauksessa varmastikin nousee polemiikki siilot omistavan yhtiön vastuusta estää rakennukseen pääsy. Poliisi valittelee sitä, että rakennukseen tehtyjä kulkuesteitä on hajotettu. Sisään on päässyt esteettä.
Menehtyneen pojan vanhemmat ovat todennäköisesti vannottaneet menemästä siiloihin. Mutta eikun. Pojat ovat poikia, ikävä myös kyllä.
Tapahtunut pistää ylipäätäänkin kysymään, mihin vedetään omistajan tai haltijan vastuun raja. Voi kysyä, pitäisikö Aurajoen rannat aidata, ettei ihmisiä horjahtaisi veteen. Teiden ja junaratojen kallioleikkausten aitaamisen ymmärtää, koska pudotus maastossa voi tulla eteen ennalta odottamatta.
Saarenmaan Pangassa nurmikko päättyy kymmenien metrien pudotukseen mereen, eikä aidoista ole tietoakaan. Aurajokirannassa kulkevalle riski on kuitenkin silmin nähtävissä. On vaikeaa vetää raja ihmisen oman vastuun ja riskin aiheuttajan välillä.
Jatkuvasti ylinopeutta ajava kuljettaja voi vaatia yhteiskuntaa tai yksityistä tahoa vastuuseen siitä, että häntä ei ole tarpeeksi holhottu.
Sellaisissakin tapauksissa, joissa vaaran tajuaminen on selvä. Ihminen kokee korkean paikan vaarallisena. Se liittyy lajin selviytymiseen.
Urbaani ympäristö edellyttää erilaisia reaktioita kuin luonnossa pärjääminen. Aikamoinen haaste.
uutiskirje 