Chileläissyntyinen espanjan kielen opettaja ja yrittäjä Miriam Sato Ramirez on rakentanut kaverinsa kanssa talon maaseudulle, Hankasalmen Niemisjärvelle. Vielä vähän keskeneräisessä talossa ja sen pihapiirissä hän voi toteuttaa unelmaa, jonka on selvästikin perinyt äidiltään.
– Äitini oli hyvin eläinrakas. Hän unelmoi aina sellaisesta paikasta, jossa hän voisi pitää kanat vapaana. Kotona Chilessä oli usein riitaa siitä, kun kanat menivät syömään tai kaivamaan sinne, minne eivät olisi saaneet mennä, ja isä aina suuttui. Usein kanat joutuivat pataan, kun tuli vieraita, ja äiti itki aina katkerasti joutuessaan luopumaan niistä.
Jo yli 20 vuotta Suomessa asuneella Miriam Sato Ramirezilla on nyt lemmikkieläiminään kaneja, kanoja, kukko, hanhia, vuohi, koira sekä hylätty marsu, joka löytyi viime vuoden loppupuolella Liekkilä-seurantalon pihalta.
Jacinta-nimen (suomeksi hyasintti) saaneen marsun kohtalo hämmästyttää eläimen löytäjää vieläkin suuresti.
– Jacinta löytyi pensaan alta roskien vierestä marraskuussa kun ensilumi oli jo satanut maahan. Se oli järkyttävää. On julma teko hylätä lemmikkieläin sillä tavalla kuolemaan. Kaikki eivät tajua, että eläimelläkin on tunteita.
Sato Ramirezin mielestä ihmisten pitää tuntea vastuunsa hankkimistaan lemmikkieläimistä.
– Jos olet kesyttänyt eläimen, se luottaa sinuun ja kiintyy sinuun ja on usein myös täysin riippuvainen sinusta. Miten joku voi jättää sellaisen eläimen talvioloissa vielä sellaiseen paikkaan, jossa hyvin harvoin siihen aikaan liikkuu ihmisiä. Jacinta oli jätetty sinne kuolemaan kylmään ja nälkään.
Vaatimattomasti
luontoa säästäen
Kiinnostus huolenpitoon eläimistä on innostanut Miriam Sato Ramirezin mukaan myös kahden opaskirjasen toimittamiseen. Hän on ollut mukana tekemässä Kaarina Valoaallon ja Anne Strengin kanssa Vapaan kanan käsikirjaa sekä kesyjen vesilintujen hoito-opasta.
Eläinrakkauden lisäksi Miriam Sato Ramirez sanoo perineensä äidiltään myös kiinnostuksen laajemminkin luontoon ja luonnon suojelemiseen.
– Äitimme eli edellä aikaansa, eikä kukaan muu oikein tajunnut hänen ajatusmaailmaansa. Kun me olimme lapsia ja halusimme itsellemme muovisia lenkkareita, äiti sanoi, että muovi ei kuulu luontoon, koska se ei häviä sieltä ikinä.
Äitinsä tavoin Miriam Sato Ramires ajattelee, että kaikella, mikä kasvaa luonnossa on sielu ja oma elämä. Sen vuoksi hän suhtautuu hyvin kriittisesti nykyiseen kulutuskeskeiseen elämäntapaan ja haluaa elää vaatimattomasti luontoa säästäen.
Luonnon helmaan rakennettua omakotitaloa ei ole kytketty sähköverkkoon. Virtaa on mahdollista saada ainoastaan katolle asennetusta aurinkopaneelista.
– Periaatteessa olen sitä mieltä että luonto on se joka määrää. Jos aurinko paistaa, on valoa; jos ei paista, niin on pimeä. Sillä siisti.
Vesivessa on
turha keksintö
Periaatteellisista syistä vesikin tulee taloon vain pihakaivosta kantamalla. Vesivessaa Miriam Sato Ramirez pitää aivan turhana keksintönä.
– Monet ihmettelevät, kun teimme ulkovessan, ja sanovat, että Suomessa pyritään eroon ulkovessoista. Minulle se on tärkeä periaatteellinen valinta. Olen sitä mieltä, että olisinpa tehnyt talon minne tahansa, olisin halunnut ulkovessan. Vesivessa on veden tuhlausta.
Suomalaiset ovat Sato Ramirezin mukaan hyvin tietoisia ympäristöasioissa, mutta vain harva on valmis käytännön tekoihin ympäristön pelastamiseksi.
– Pienistä asioista se alkaa, esimerkiksi vähentämällä talvella huoneiden lämpötilaa. Mutta ihmiset eivät ole valmiita olemaan 19–20 asteen lämmössä, joka on ihan hyvä. Ihmiset on tottuneet olemaan sisällä paljain jaloin ja t-paidassa, kun ulkona on 30 astetta pakkasta. Täällä on talvella 13–14 astetta ja minulla on villapaita päällä.
Kuntaliitos vie
opetustunteja
Miriam Sato-Ramirez on opettanut espanjaa Vaajakosken lukiossa ja kolmessa kansanopistossa, mutta Jyväskylän kuntaliitoksen myötä lukion opetustunnit ovat menossa pois.
Opetustyön ohessa hän on aloittanut pesulan pyörittämisen Lievestuoreen Lasilandian tiloissa ja kesällä hän on auttanut samassa talossa kahvilaa pitävää toista maahanmuuttajaa.
Viime kunnallisvaaleissa Sato-Ramires oli Vasemmistoliiton ehdokkaana. Valtuustopaikkaa ei tullut, mutta sen sijaan paikka ympäristölautakunnan valvontajaostoon.
– Ensimmäisissä kokouksissa olen huomannut, että asioita hoidetaan hyvin rutiinilla. Kokous voi kestää vain 12 minuuttia. Siinä ei ole paljon aikaa keskustelulle. Jos sitä yrittää, niin tuntee itsensä häiriköksi.
lehti 