Moralismi on nykyisin kova sana. Ei näet ole sellaista ongelmaa, mihin eivät poliisi, valvontakamera tai uusi kuolleena syntynyt laki auttaisi.
Nosteessa oleva konservatiivinen into erilaisiin ihmisiä rajoittaviin säädöksiin on sinänsä ymmärrettävää. Sellaisia paskalakeja kuin uusi yliopistolaki ja Lex Nokia saadaan runtattua läpi samalla, kun keskustellaan muka vakavasti siitä, miten estää ihmistä polttamasta tupakkaa autossaan tai kyytiläisiä juomasta alkoholia siinä. Ja siitä, saako alaikäiselle tehdä ruumiintarkastuksen, koska se on alaikäinen. (Onhan toki epäilyttävää olla alaikäinen, eikä esimerkiksi keski-ikäinen – joka taitaa tosin sekin olla nykyisin jotenkin väärin tai epäilyttävää.)
Olisi minustakin toki mukavaa, jos pikkulapsia ei savustettaisi ja teinit eivät ajaisi isän bemmiä kännissä päin puuta. Mutta on turhauttavaa yrittää puhua aidasta, kun toisaalla jauhetaan vakavissaan seipäästä.
Eihän tämä mikään paska maa ole. Vielä.
Moralisointi toimii julkisessa keskustelussa eräänlaisena verhoamisen strategiana. Käydään otsat rypyssä ja sormet pystyssä toisiamme vastaan samalla, kun isot päättävät isoista asioista. Ja kaikesta siitä, mitä ihmisiltä vielä kiellettäisi. Sormet sanoo soo soo soo, kengänkannat kkk.
Kaiken jeesustelun jälkeen ollaan tyytyväisiä, kun saadaan uusi mitä-tahansa-kieltävä laki. Hyvä poliisi, hyvä Suomen valtio, hyvä kunnon kansa! Kansa, josta suurin osa voi koko ajan huonommin. Onneksi sentään moraalinen selkäranka säily, vaikka rahaa, ruokaa, työtä, kotia tai muita pikkujuttuja ei olisikaan.
Entä sitten, kun tarpeeksi monella ovat asiat tarpeeksi huonosti? Auttaako, jos tehdään uusi lakkolaki ja asennetaan leipäkauppojen eteen miljoona kameraa? Auttaako, jos syyllistetään ja orjuutetaan ihmisiä vähän lisää? Vai huomaavatko kaikkein tunnollisimmatkin vallitsevan vallan arvopönkittäjät ennen sitä, ettei oma moraalinen ylemmyydentunne paljoa elätä?
Olisi kaikkien kannalta edullisempaa, jos huomaisivat. Niin hauskaa kuin moralisoiminen onkin. Nimittäin jos silmät suljetaan liian pitkäksi aikaa ja päästetään yhteiskunta epätasa-arvoistumaan oikein viimeisen päälle huolella, ei moraalin perään kysele enää kukaan. Eikä tämä nähdäkseni ole mikään raflaava heitto, vaan tosiasia. Ja tämän raflaavan heittoni taas perustan historiaan ja empiriaan.
Tällaiset kehityskulut tietysti tuntuvat kaukaisilta varsinkin, kun mietitään Suomea. Eihän tämä mikään paska maa ole. Vielä. Toisekseen: konsensuksen ja kohtuuden kultamaa on, syystäkin. Sellaiseen on hankala kuvitella tilannetta, jossa ei yhteiskuntarauhan ja kansalaistottelevaisuuden nimissä taivuttaisi miltei sinne maahan saakka (oli selkä sitten jäykkä tai ei). Saataisi edes kollektiivisesti suita auki ja huudettaisi: tämä ei käy!
Mutta jos siltikin lopetettaisiin se naapurin yövieraiden ja työkaverin tupakkaminuuttien laskeminen. Kokeiltaisiin, miltä tuntuisi sanoa se.
”Nyt riittää!”
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija.
lehti 