”Maailmanparantaminen on hullua.” ”Ihmisen elämä on lyhyt, eikä sitä kannata tuhlata mahdottoman muuttamiseen.” ”On naurettavaa kuvitella, että pystyisi tekemään maailmasta omilla toimillaan yhtään sen paremman paikan.”
Jokainen maailman muuttamisesta kiinnostunut lienee toisinaan törmännyt lujaa omaan pienuuteensa. Kyseenalaistanut toimiensa järjellisyyden kenties edellä esitetyn kaltaisilla lauseilla. Alkanut epäillä vastavirtaan räpistelyn mielekkyyttä. Suunnitellut luovuttavansa ja menevänsä vastedes virran mukana, minne ikinä se viekin.
Oman voimattomuuden kokemusta ei ole useinkaan varmasti helpottanut ympäristön ”tuki”. Postmodernissa yhteiskunnassa maailmanparantajaa pidetään typeränä. Kun ei ole olemassa mitään absoluuttista, on mieletöntä taistella jonkin asian puolesta, ajatellaan.
Turpa kiinni ja tyytykää, sanotaan.
Asiahan on oikeastaan aivan päinvastoin. Kun ei ole olemassa absoluuttista oikeaa tai väärää ja kaikki on suhteellista, niin jokaisen on niin sanotusti tuntonsa mukaan mutta järkiargumentein kamppailtava oman näkemyksensä ja olemassaolonsa oikeutuksesta.
Ei kannata tuudittautua siihen, että maailmassa tulee aina olemaan jokin ihmeellinen mukavuuskupla itseä varten, jossa köllötellessä ei tarvitse ulkomaailmasta piitata. Siinä kelluessa voi joutua heräämän perslentoon, kun matto vedetäänkin alta.
Toki ihmisellä on täysi oikeus myös elää elämänsä täysin välinpitämättömänä kaikesta ja kaikista. Mutta jos haluaa lisää perusteita olla tekemättä niin, voi kuvitella maailman, jota ei olisi koskaan yritetty parantaa. Ei ainoatakaan ihmisoikeus- tai työtaistelua, ei ainoatakaan omana aikanaan hulluna pidettyä ajatusta ja vaatimusta. Ei huolta mistään, ei huolenpitoa.
Maailmanparantamisen naurettavaksi maalaamista tulee niin paljon joka tuutista, että se tuntuu miltei järjestelmälliseltä strategialta. Ihmisille yritetään vakuuttaa kaikin keinoin, ettette te pysty vaikuttamaan yhtään mihinkään. Turpa kiinni ja tyytykää, sanotaan.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla – niinkin sanotaan. No, eipä tällaista jumalatonta onneksi helvetillä paljoa pelotella. Jälkiviisaus on sitä paitsi laiskan valinta.
Olen joskus yrittänyt elää niin sanotusti yksityisesti, puuttumatta mitenkään ympäröivään maailmaan. En ollut kovin onnellinen. Itse asiassa juuri silloin tunsin itseni lapselliseksi; pelkäksi kuoreksi ja sätkynukeksi.
Liekö valuvika, kun sisuksissa kytee jokin mieletön vimma, joka pistää taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Maailmanparantamiseni on siten täysin itsekästä. Mitenkään muuten, kuin käymällä tuota kenties järjetöntä taistelua, en voi olla tyytyväinen – onnellisuudesta puhumattakaan. Se on nähdäkseni kohtalaisen pätevä syy jatkaa donquijoteilua.
Onnistui maailman muuttamisessa eli ei, ainakin voi olla tyytyväinen siihen tietoon, ettei hävinnyt hiljaa. Teki vastarintaa sitten barrikadeille nousten tai arkipäivässä välittäen – kukin tavallaan – teki sen, mitä pystyi. Teki siis kaiken.
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija.
uutiskirje 