Olimme uuden vuoden alkajaisiksi Kuopion kaupunginteatterissa. Katsoimme Ilpo Tiihosen käsikirjoittaman ja Ritva Holmbergin ohjaaman Rakkaat Rissaset.
Näytelmän aluksi seuraava polvi muutti vanhan punikkipariskunnan rakentamaan puutaloon Kuopion Niiralaan. Kun näyttämöltä kuului lause, että Rissasen perheen pään, haaveksivan valokuvaajan, isä oli kommunisti, kääntyi kymmenvuotias tyttäreni puoleeni ja kuiskasi pelästyneenä: ”Äiti, oletko sinä kommunisti?”
Kuiskasin takaisin, että juu, olen, tosin aika monet meitä inhoavat.
Punikki, mikä punikki – eikä taatusti mikään aurinkoisesti hymyilevä päivänsäde.
Hyvin on kymmenvuotiaaseenkin tarttunut ympäristön asenne. Tyttäreni on näppärästi hahmottanut, että kommunistit ovat jotain sellaista, jotka syövät pikkulapsia iltapalakseen.
Suoraan sanoen, olen kyllästynyt olemaan sateeseen jätetty mopsi, kuten vihreä toveri Tuomas Rantanen uusimmassa Voima-lehdessä perinnevasemmistoa kuvasi. Lisäisin valitettavan osuvaan kielikuvaan vielä sen, että perinnevasemmistomopsi kuolaa kaihoisasti menneitä hallitusvuosiaan muistellen ja katsoo surullisesti ikkunasta sisälle, kuinka nykyvihreät puudelit heiluttavat häntäänsä vallanpitäjille.
En käy nyt tässä sen kummemmin erittelemään, että ehkä en pohjimmiltani kuitenkaan ole todellinen kommunisti. Sellainen on aviomieheni, oikea korpikommunisti Varpaisjärven Korpisilta. Saatan vallan hyvin häneen verrattuna olla atari-kommari eli ajanviete- ja tapakommunisti, koska olen viime aikoina innovoitunut muun muassa Pjotr Kropotkinin Kapinahengestä sekä anarkismikirjoituksista.
Oikeastaan aatteellinen hiuksien halkominen on turhaa ja turha on selittää miehelle, että minullakin on omat sietämättömän köyhyyden kokemukseni ja katkeroittavat lumpenproletariaatin havaintoni, kun miehen taustalla on kulkeminen ensiluokille metsäpolkuja pitkin sekä se, että mies pikkupoikana huolehti rakentajaisänsä ruokkimisesta suurena rakennuskesänä Korpijärven kylältä selässä kannetun ohrasäkin avulla.
Olo on helpottunut. Vaikka karvaasta kokemuksesta tiedän, että näillä Ylä-Savon lakeuksilla tulee kaikkien kommunistien tai jopa lievien anarkistityyppisten utopiasosialistien pelätä esimerkiksi kepulaisia henkensä ja perheensä elannon edestä, olen päättänyt ottaa paperipussin päästäni ja tulla ulos kaapista.
Punikki, mikä punikki – eikä taatusti mikään aurinkoisesti hymyilevä päivänsäde.
Naama punaisena huutava keski-ikäinen ämmä. Tai jos koiraihmisenä jatkan koirakielellä; tämä mopsi alkaa olla niin vihainen, että puree.
Kirjoittaja on toimittaja Lapinlahdelta.
uutiskirje 
