Ennen vanhaan Neuvostoliitossa oli tapana kertoa vitsejä. Se auttoi selviytymään vaikeuksista ja säilyttämään mielen tasapainon. Huumori tosin saattoi luoda uusia vaikeuksia. Ainakin isäni oli huolissaan joka kerta, kun toin koulusta uuden anekdootin, jos se käsitteli tavalla tai toisella politiikkaa. Ensiksi hän nauroi, mutta jaksoi sitten muistuttaa, etten saa kertoa sitä kenellekään.
Ihmettelin, mikä voi hauskoissa jutuissa olla niin vaarallista. Osaa niistä en aina edes ymmärtänyt, mutta nopeasti opin, miten voin auttaa isäni mielenrauhaa. En enää kertonutkaan ”niitä” vitsejä hänelle. Kavereitten kanssa meillä oli hauskaa.
Neuvostoliitossa johtajat yrittivät leikkiä, että he muka maksavat ihmisille palkkaa, ja väestö esitti, että se muka tekee töitä.
No, Neuvostoliiton tarina loppui melkein 20 vuotta sitten (terveisiä niille, jotka eivät vieläkään ole huomanneet ”ison ja mahtavan” loppua ja uskollisesti taistelevat NL:a vastaan).
Mielenkiintoista, että samat vitsit elävät mukavasti täälläkin ja vielä tänään. Onkohan EU:lla osuutta siihen? Oliko se Esko Seppänen, joka kutsui uutta Eurooppaa Eurostoliitoksi?
Niin tai näin, kerron yhden anekdootin.
NKP:n piirikeskuskomitean vessassa tukkiutui lavuaari. Putkimies tuli paikalle ja yritti korjata vian. Alussa hän tutki hanat ja joutui hakemaan uudet tiivisteet. Se ei auttanut. Sitten hän huomasi putkessa reiän, vaihtoi osan putkea. Kaikki toimenpiteet olivat vaatineet aikaa ja juoksua riitti, mutta vesi ei suostunut pysymään aisoissa ja jatkoi lorisemistaan lattialle. Jossain vaiheessa vessaan tuli sitten puoluepamppu ”luonnollisille tarpeilleen”. Saatuaan asiansa hoidetuksi suljetun oven takana hän kysyi ystävällisesti putkimieheltä, miten korjaus etenee. Vastaukseksi hän kuuli ensiksi muutaman kirosanan ja neuvostoliittolaisen johtajan mielestä kamalan vastauksen: ”Tästä ei tuu ikinä mitään. Pitäisi vaihtaa koko järjestelmä!”.
Pari viikkoa sitten Espanjassa oli epävirallinen EU-ministerikokous, jossa puhuttiin sisäisen turvallisuuden strategiasta, maahanmuutosta ja uudistuvasta oikeuspolitiikasta. Tässä on ote sisäasiaministeriön tiedotteesta:
”Kotouttamisen tehostamiseksi EU:ssa on jo useita toimia, esimerkiksi erillinen kotouttamisrahasto, josta viranomaiset ja kansalaisjärjestöt voivat hakea rahoitusta. Näitä toimia tulisi kuitenkin Suomen mielestä käyttää nykyistä tehokkaammin. Kotouttamisen ajattelu tulisi saada mukaan kaikille eri politiikan aloille, sillä kotouttamisen tärkeimmät tekijät ovat työllisyys, koulutus ja sosiaalinen osallisuus. Suomi pitää tärkeänä EU-tasolla jatkettavaa työtä keskeisten indikaattorien kehittämiseksi, jotta kansallisten kotouttamispoliitikkojen tulosten seuraaminen ja vertailukelpoisuus paranee”.
Kauniita sanoja ja tavoitteita. Mielestäni olisi tärkeä saada myös Suomeen näihinkin asioihin tehokas rahankäyttö, kotouttamistoimenpiteiden seuranta ja indikaattorien kehittäminen. Sivusta katsottuna niitä ei ole. Monesti tulee mieleen, ettei vasen jalka tiedä mitä oikea käsi on tekemässä.
Olin yhdessä kokouksessa, missä käsiteltiin venäjänkielisten asioita. Ihminen, joka on hoitanut jo jonkin ajan maahanmuuton kannalta tärkeässä laitoksessa nimenomaan venäjänkielisten asioita, kuuli siinä kokouksessa ensimmäisen kerran Suomen venäjänkielisten järjestöjen liiton (FARO:n) olemassaolosta.
Ymmärtäisin vielä, jos kysymyksessä olisi vasta perustettu järjestö, mutta 10 vuoden aikana FARO on tehnyt lukuisia aloitteita, antanut lausuntoja ja osallistunut lukuisiin työryhmiin ja kokouksiin, joissa pyrittiin löytämään toimivia ratkaisuja kotouttamiselle. Puhumattakaan siitä, että FARO:n edustajat ovat olleet ETNO:ssa alusta asti hyvin aktiivisesti mukana.
Kunnioitan virkailijan rehellisyyttä, mutta tapahtuma pisti kuitenkin miettimään, kiinnostaako maahanmuuttajien kotouttaminen oikeasti ketään ja lukeeko kukaan pyydettyjä kommentteja? Näennäisesti sekä ETNO että eri maahanmuuttajien järjestöt ja niiden tukeminen osoittavat, että kaikilla muka olisi mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua päätöksien tekoon. Mutta käytännössä se on suuri peli, joka taas tuo mieleen yhden neuvostoaikaisen vitsin:
Neuvostoliitossa johtajat yrittivät leikkiä, että he muka maksavat ihmisille palkkaa, ja väestö esitti, että se muka tekee töitä.
Kuukauden aikana on saatu lukea monesti kotouttamisprojekteista ja tukitoimista. Netissä Info-pankki antaa neuvoja siirtolaisille 15 kielellä. Projektista on syntynyt pysyvä palvelu, jossa tosin on vielä puutteita, mutta ne tiedetään ja tekijöillä riittää halua korjata ja kehittää sivuja. On valtakunnallinen auttava puhelin maahanmuuttajille – hieno hanke, joka joutuu sinnittelemään projektirahoituksen varassa. Ison potin RAY:lta sai MaMu-median projekti, jonka tarkoitus on tuoda pääkaupunkiseudun ulkomaalaisille Jyväskylästä apua, tietoa ja taitoa – ihan kun täällä ei olisi mitään.
Viime vuonna yritettiin saada aikaan monikulttuurista internet-televisiota, mutta tälle vuodelle rahaa ei sille projektille herunut. Mitenkö käy niille hienoille laitteille, joita ostettiin projektia varten? Tuskinpa niitä pakotetaan luovuttamaan toiselle hankkeelle, missä internetiin ladataan animaatiouutiset eri kielillä.
Myönnän, että olen katkera. Minä en ymmärrä, miksi Suomessa on niin vaikea kartoittaa, mitkä toimenpiteet ovat osoittautuneet tehokkaiksi ja, onko päällekkäisyyksiä ja kuinka toiset voivat pienillä panoksilla – jopa talkootyöllä – saada hyviä tuloksia? Onko se liikaa pyydetty? Pelkään pahoin, että siihen tarvitaan järjestelmän muutosta.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
lehti 