Olen kirjoittanut niin paljon ikävää natseista, että joku valkoisen ylivallan kannattaja minut kohta kolkkaa, mutta sillä uhallakin esitän vielä kainon kysymyksen: mitä yhteistä oli satutäti Anni Swanilla ja Prahan teurastajalla Reinhard Heydrichilla?
Oikea vastaus on Lina Heydrich, joka oli Annin miniä ja teurastajan vaimo. Teatterimies Mauno Manninen, Anni Swanin ja Otto Mannisen omalaatuinen kuopus, solmi vuonna 1965 avioliiton leskeksi jääneen Linan kanssa ja toi tunnetun natsirouvan Helsingin kulttuuripiireihin.
Sirpa Kivilaakson tuoreessa Anni Swan -kirjassa tempauksesta ei hiiskuta eikä tietysti tarvitsekaan, sillä Linan lipuessa satamaan anoppi oli ollut jo seitsemän vuotta haudassa. Maunon olemassaolon Kivilaakso olisi voinut kyllä vahvemmin noteerata, mutta Annin vakiinnutettua asemansa kerronta hajoaa ja tosiseikat hukkuvat kesämökkiromantiikkaan.
Kolmesta pojasta huomiota saa vain varhain kuollut Sulevi eli Sunte Punte, joka täytti filosofisilla runoillaan vanhempien ja Kivilaakson odotukset. Jotensakin merkityksettömiltä vaikuttavat Antero eli Ante Pante, joka menestyi sentään Viisasten kerhon muistihirmuna, ja arvatenkin Maua, vastavirtaan räpiköinyt Mauno.
Niukassa laatikkotekstissä Maunoa luonnehditaan Intimiteatterin perustajaksi, teatterinjohtajaksi, taidemaalariksi ja runoilijaksi. Tyystin kätköön jää sen sijaan Maunon ja Anni-äidin lämmin suhde ja se jatkuva huoli, jota äiti joutui aikuisen hanttapulipojan takia kantamaan.
Anni Swania ja Otto Mannista ajatellaan usein ikävinä kohtuuden ystävinä ja tylsän tasapainon jo ammoin löytäneinä kirjailijoina, mutta Maunon persoona tuntuu kielivän jostakin muusta. Jos kaikki oli niin ehjää ja saumattoman sopusointuista, mistä raosta maunomainen hulluus pääsi versomaan?
Satujen mehevän purppuraiset hedelmät – kuin Agnar Myklen punaiset rubiinit – kertovat Annin ehkä hyvinkin aistillisesta mielenlaadusta, mutta paras todiste pariskunnan piilevästä epäsovinnaisuudesta on molemmille läheinen Eino Leino.
Annin Helsingissä kohtaama 18-vuotias Eino ei ollut luonnollisesti mikään dekadentti boheemi, vaan tukeva maalaisnuori karvanaapukka korvilla. Viinakaan ei ollut vielä ongelma, sillä Einoa Saksan-matkalle saatellut veli Kasimir murehti, miten tämän oleskelu Berliinissä sujuisi, kun sieltä ei saanut riittävästi maitoa.
Vähitellen Eino oppi kuitenkin runoilijan elkeet ja sepitti säkeitä myös Annille. ”Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti mä hiivin”, Eino riimitteli tarkentamatta, minkä varsi oikeastaan norjana notkui.
Leino-rakkaus meni aikanaan ohi ja siinä vaiheessa kun Mannisen perheen kuopusta pistettiin alulle, kaksi vaimoa ottanut Eino himoitsi Annin sijasta jo ihan muita kaunokaisia.
Joskus 1950-luvulla Mauno soitti yhtä kaikki yöllä toimittaja Toini Havulle ja vaati lehteen isoa uutista: Mauno Manninen on Eino Leinon poika! Tuskastunut Anni Swan oli tokaissut Maunolle, ettei tämä ole isänsä poika, ja jälkeläinen oli ottanut huomautuksen täysin kirjaimellisesti.
Vuonna 1964 noin viisikymppinen Mauno innostui artikkelista, josta paljastui, että Lina Heydrich, maailman kuuluisin teurastajan leski, oli elossa ja omisti lepokodin Fehmarnin saarella Itämerellä.
Luihunaamainen Reinhard Heydrich oli kuollut vuonna 1942 attentaatissa hoideltuaan sitä ennen natsien likaisimmat ja kammottavimmat työt ja terrorisoituaan käskynhaltijana Böömiä ja Määriä. Kostona SS- ja Gestapo-teurastajan kuolemasta natsit tappoivat Prahan lähellä sijainneen Lidicen kaivoskylän miehet, veivät naiset ja lapset keskitysleireihin ja polttivat rakennukset.
Mauno ei tällaista perhehistoriaa säikkynyt vaan soittaa rimpautti Linalle Saksaan ja oli pian kosiomatkalla. Valta kaikissa sen ilmenemismuodoissa kiehtoi Maunoa ja oman sukupuolensa lisäksi hän piti myös äidillisen kypsistä naisista.
Perillä Fehmarnilla kului rutkasti viiniä eikä Mauno muutenkaan kursaillut. Hän kerskui tuntevansa Suomen johtavat poliitikot, mikä oli osin totta, mutta Ruotsalaisen kauppakorkean eli Hankenin päärakennus ei ollut lattiasta kattoon Intimiteatterin hallussa niin kuin Mauno valokuvaa heiluttaen erehtyi uskottelemaan.
Linalla oli hyvä syy vaihtaa sukunimeä ja maata, joten hän suhtautui vakavasti Maunoon, suureen teatterimieheen ja poliittisen eliitin edustajaan. Lina lähti Suomeen ja toi myötäjäisinään kaksi arkullista juutalaisilta ryövättyjä hopeita ja pramean kaapin, jota koristi daavidintähti.
Skandaalihäissä piispa Aarre Lauha hoiti vihkimisen ja sulhaspoikana hääri Maunon ystävä Matti Kekkonen. Sukulaiset pyörittelivät päätään ja tšekit tervehtivät hääparia tappoviesteillä ja uhkauskirjeillä.
Linan mitta täyttyi nopeasti. Intimiteatterin pukujen kursiminen ei ollut aivan sitä, mitä hän oli Suomen sivistyselämältä odottanut, eivätkä Maunon ryyppääminen, höpöttäminen ja pumppihuumori tunnelmaa juuri kohottaneet. Prahan teurastajaa Lina ei ollut pelännyt, mutta Maunon törkeyksien takia nuorikko pakeni lopulta henki kurkussa Saksaan.
Maunon sekakäyttäjän vaellus päättyi vuonna 1969, mutta Lina, edelleen Manninen, eli Fehmarnilla aina vuoteen 1985. Intimiteatteria ei enää ole ja sen arkistotkin tuhoutuivat Vanhan palossa, mutta tarinoista voisi koota kymmenen kirjaa.
Yksi on toki jo julkaistu, Pekka Lounelan Maunosta laatima kutkuttava elämäkerta. Mauno esiintyy myös Rautaisessa nuoruudessa ja kaiken kaikkiaan Lounela tekee selväksi, ettei Intimiteatteria olisi ikinä ilman Anni Swanin rahaa ja tukea syntynyt.
Hulluuden ja nerouden repimä Mauno raivasi tietä Jouko Turkalle ja Jussi Parviaiselle ja tutustutti suomalaiset absurdismin ja Antonin Artaudin oppeihin. Näyttämötaiteen uudistus lähti liikkeelle Intimiteatterista, joka oli rohkea, kokeileva, kekseliäs ja tahallisen tai tahattoman hauska.
Poliittisessa touhottamisessa Mauno muistutti Suomen kuningasta Matti Klemettilää, mutta monarkian sijasta hän oli visusti K-linjan kannalla. Jälkeensä Mauno jätti romaanikäsikirjoituksen, jonka positiivisena sankarina seikkaili idän ihmemies Lenin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 