On taas istuttu oopperassa Savonlinnassa, etupenkissä ja niiden ystävien kanssa, joiden kanssa viime vuonnakin oopperassa käytiin. Ja sitä edellisenä, ja sitä ja sitä, sillä traditio on jo pitkä. Myös etupenkissä istumisen traditio. Siinä on eniten tilaa ja ilmaa. Sitä paitsi siitä näkee bändin, millä on oma mielenkiintonsa. Puccinin Toscaan on sävelletty varsin vähän pianolle, kuitenkin sen verran, että pianistin on alusta loppuun pultissa istuttava. Oli jännittävää sivusilmällä seurata, herääkö ilmiselvästi unen puolelle päässyt pianisti itsestään osuutensa soittamiseen vai pitääkö viereisen harpistin häntä nykäistä. Heräsi hän, ammatti-ihminen toki.
Olavinlinnan valtava katsomo oli taas viimeistä sijaa myöten täynnä. Viuhkat ja ohjelmalehtiset leyhyivät hikisten kasvojen edessä, vesipullot nousivat huulille vähän väliä. Väliajalla oli pakko ostaa jotain virkistävää, vaikka ponnistelut ruuhkassa pienen lasillisen saamiseksi tuottivat hikeä enemmän kuin juomantippa virkisti. Mutta tungos kuuluu Olavinlinnaan, siihen saa tuntuman pitkien jonojen hitaassa etenemisessä jo tullessa. Väliajan vessajonoista nyt puhumattakaan.
Viimeisten kättentaputusten haipuvaan kaikuun asti ooppera Olavinlinnassa on fantastinen yhteiselämys, jonka jo ainutlaatuisen mahtavat puitteet valmistavat. Oopperaa voi ivata hullunkuriseksi, barokkiseksi, teemoiltaan naiivin melodramaattiseksi taidemuodoksi, olkoon niin, ei siitä kaikkien tarvitse tykätä. Mutta mitään et Olavinlinnassa voi sille, että musiikki vie sinut mukanaan, että eläydyt tarinaan, olipa se mikä tahansa, että loppuun päästyä hurmioidut niin kuin kaikki muutkin: taputtamaan raivokkaasti, tömistämään jalkojasi, huutamaan bravoota.
Yhteen aikaan oli trendikästä ivata bisnesmiehiä ja muita epäkultturelleja ihmisiä, jotka kesäisin firmojen kustannuksella kerääntyivät musiikkitapahtumiin samppanjalaseja nostelemaan ja heiheitä toisilleen huikkailemaan. Mitä naureskelemista heissä oikeastaan on? Enemmän on syytä naureskella niitä, joille ei kelpaa mikään. Moitittavaa on, ettei harrasta kulttuuria ja moitittavaa on, jos harrastaa, kun se on kumminkin teeskentelyä. Aina on ”väärin sammutettu”, tulipa paikalle tai pysyipä poissa.
Suomen kesän keskeisimmät musiikkitapahtumat ovat suuria, oli sitten kysymys klassisesta, jazzista tai rockista. Niissä on jotain mahtipontista, suurellista, valtavaa: tuhansien ihmisten yleisöjä, suuria maailmantähtiä, ääntä ja vimmaa esitys esityksen perään, suurissa puitteissa ja monta päivää. Niiden ylöspanolla haetaan intensiivistä yhteiselämystä, kollektiivista kokemusta, joka parhaimmillaan on hurmioitunut, etten sanoisi orgastinen, olipa tapahtumapaikka sitten Olavinlinna tai Ilosaarirockin festarikenttä Joensuun Linnunlahdella. Festarit ovat täyttä draamaa, jota myös media esittelee näyttävästi, mielellään sensaatioita etsien ja löytäen.
Ja mitä eroa laadun tai arvon kannalta voikaan olla sillä hurmiolla, jonka oopperayleisö kokee Olavinlinnassa ja sillä, jonka nuoret ihmiset kokevat rock-musiikin pauhussa?
Maagisen kollektiivisen elämyksen vastapainoksi tarvitsen aivan yksityisiä, yksinäisiä ja erillisiä elämyksiä. Eli lukemista, kirjan. Vaikka kirjallisuutta luetaan ja esitetään onnistuneesti ja isoonkin joukkoon kerralla vaikuttaen, samanlaista magiaa siinä ei ole kuin musiikissa.
Kirjailija kohtaa lukijansa yksitellen. Tätä ei nykyisessä markkinahumussa aina muista, kun bestsellereiden kohdalla ikään kuin tuputetaan näkemystä, että kun mahdollisimman suuri yleisö lukee ”huipputeoksen” melkein yhtä aikaa, jonkinlainen kollektiivinen kokemus voisi syntyä. Mitään aitoa yhteiselämystä ei lukemalla voi syntyä. Lukukokemuksensa voi tietysti jakaa, mutta vasta sitten, kun on yksin sen kokenut.
Savonlinnan joukkohurmion vastapainona on kesämökin yksityinen ja yksinäinen lukunautinto. Olennaista siinä on himo lukea vanhoja kirjoja, klassikkoja, moneen kertaan luettuja. Runot sopivat erinomaisesti, Aapelin pakinat ja muumit – varsinkin vessassa. Uudet kirjat, varsinkaan ne, joista puhutaan, eivät nyt innosta, eivät tunnu kuuluvan kesän elämysmaailmaan. Niihin voi paneutua sitten syksymmällä, kun elämä muutenkin palaa toisiin uomiin.
Oopperaillan jälkeen, lounaspöydässä kesämökin kuistilla, tuli puhetta sähkökirjasta. Oppinut ystäväni ilmoitti, että hän olisi oitis valmis siirtymään sähkökirjaan, luopumaan jopa suuresta osasta kirjastoaan. Hän matkustaa paljon ja hänestä olisi helpottavaa, kun voisi ladata valtavan määrän luettavaa kevyeen laitteeseen sen sijaan, että raahaisi laukuittain painavaa paperia mukanaan.
Toinen oppinut ystäväni, edellisen puoliso, oli taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla.
Heidän näkökulmansa on varteenotettava.
Jäin silti mietteisiini. En ole koskaan lukenut lukulaitteeseen ladattua sähkökirjaa, joten en tiedä, miltä sen lukeminen tuntuisi. Tunne, tuntuma on tärkeä. Jotain voi päätellä siitä, etten lue tietokoneelta mitään, mitä ei ole pakko, en lehtien nettiversioita, en blogeja, ”sosiaalisesta mediasta” puhumattakaan. Laitteelta ei voi lukea, vain lukaista, ja se on epäviihtyisää. Voisinko koskaan pitää lukulaitteesta niin paljon, että ottaisin sen sänkyyni?
Kirjaston rakentaminen on elämänmittainen projekti, mutta onhan iso kirjasto monella tavalla riesa. Se ei ole koskaan järjestyksessä, se on aina pölyn vallassa, se vie tilaa joka huoneesta keittiötä, saunakamaria ja vessaa myöten. Mutta entä jos sitä ei olisi, jos olisikin vain lukulaite pöydän kulmalla ja siihen ladattuna vaikka kaikki kotikirjaston tuhannet kirjat? Oppisinko rakastamaan sitä? Entäs jos laite menee rikki niin, että kaikki sen sisältö häviää kyberavaruuteen?
Näitä sopii kysyä. Henkilökohtaisesti olen kyllä vakuuttunut siitä, ettei kirjaa kätevämpää lukulaitetta ole keksitty eikä keksitä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 