Kolumni / Tuula-Liina Varis
Hurjimpaan helteeseen lämmitettiin koivuklapeilla kaupunkikodin pihasaunan Aito-kiuas. Kun järkäleen saa kunnolla kuumaksi, sauna on talvikeleilläkin kylpykelpoinen lämmittämistä seuraavan päivän. Nyt saunoin vielä sitäkin seuraavana päivänä. Lämpömittari osoitti vain 50 astetta, mutta suuri kiuas huokaili vielä mitä lempeimmät löylyt nautittavakseni. Järveä ei nyt vieressä ollut, mutta saunanjälkeishetki pihakeinussa tuntui aidosti vilvoittelulta, vaikka lämpömittari näytti yli 30 astetta.
Saunominen on fyysistä ja henkistä mielihyvää tuottava puhdistautumisriitti, paluu kohdun turvaan ja lämpimään muillekin kuin niille sukupolville, jotka ovat kohdusta suoraan saunaan putkahtaneet. Vain tolkuttomuuteen asti kilpailuhenkisessä kulttuurissa saunomisen kaltaisesta meditatiivisesta toiminnasta voidaan tehdä ”laji”, verenmaku suussa suoritettavaa urheilua. Järjettömän kilpailun tuominen saunaan on törkeämpi rikkomus hienoa suomalaista saunatraditiota kohtaan kuin mitkään ulkomaalaiset kuvitelmat saunasta seksiorgioiden pyhättönä.
Heinolan tragedia herätti sen verran kansainvälistä huomiota, että suomalaisen saunan ja saunakulttuurin mainetta tässä viedään. Se nyt tietysti on sivuseikka sen rinnalla, että voittamisen himo vei yhdeltä hengen ja vähältä piti, ettei toiseltakin. Järjestäjien johtopäätös onnettomuudesta on tietysti ainoa oikea: ei koskaan enää löylykilpailuja.
Itse asiassa idioottimaiset löylykilpailut pitäisi niiden vaarallisuuteen vedoten kieltää lailla. Yhtä ja toista muutakin idioottimaista sopisi jonkin lain nojalla kieltää, kuten älyvapaat kaljakellunnat, jossa kuljetaan vettä pitkin kaljapöhnässä ties millä laudankappaleilla ja uimapatjoilla, varmaan pumpattavilla barbaroillakin. Ehkä senkin ”lajin” kieltämistä ruvetaan miettimään vasta, kun ensimmäinen kuolemaan johtanut onnettomuus on tapahtunut.
Suomalaisessa päätöksenteossa on aina suosittu kieltoja. Kerjääminen kielletty. Tupakoiminen kielletty. Kirkollinen avioliitto ja adoptio-oikeus homoseksuaaleilta kielletty. Pienen kioskikahvilan pitäminen korttelin asukkaille kielletty. Pikkuisen tytön pikkuinen jäätelökioski kielletty. Rantakivillä peratun kalan käyttäminen kalakukkojen täytteeksi kielletty. Maahantulo kielletty. Läpikulku kielletty. Asiaton oleskelu kielletty.
Monia järjettömiä ja vaarallisia asioita taas ei pystytä mitenkään kieltämään, jos niihin liittyy siunattua, kaiken pyhittävää kilpailua. Ekologisilla, taloudellisilla tai terveydellisillä seikoilla ei ole merkitystä, kun on kysymys vaikkapa siitä, kuka pystyy nopeimmin liikkumaan pörisevillä vehkeillä. Touhu on älyllisesti suunnilleen samaa tasoa kuin kaksivuotiaan pöristely leluauton kanssa, mutta jestas, jos joku uskaltaisi ääneen ehdottaa sen kieltämistä järkisyihin vedoten.
En tiedä, millä argumenteilla löylykilpailuja on perusteltu. Hauskaa niissä ei mitenkään voi olla sen paremmin kilpailijoilla kuin katsojillakaan. Epäinhimillisestä kärsimyksestä nauttiminen kuuluu ennemminkin perverssin alueelle, jonnekin sadomasokismin kategoriaan. Mutta kilpailun piiriin vedetään muutenkin yhä enemmän elämänalueita, joiden luonteelle kilpailu on täysin vierasta. Esimerkiksi avantouintia on perinteisesti harjoitettu psyykkisen ja fyysisen terveyden takia, ja niin enemmistö harrastajista tietysti tekee vieläkin. Mutta niin vain on siitäkin tullut ”laji”, jonka mestaruutta tavoitellaan kilpailussa kuolemaa uhmaten.
Näenkö päivän, jolloin järjestetään joogan SM- ja MM –kilpailuja? En, koska joogaa harrastavat länsimaissa lähinnä naiset. Ja sellaiset henkisesti kehittyneet miehet, joille toisten päihittäminen ei ole välttämätön egon pönkkä ja elämän tarkoitus.
Olemme kilpailuhenkisiä laumassa eläviä apinoita, jotka alituiseen taistelevat vallasta. Tähän viettiin perustuvat sekä yrityskulttuurin että kilpaurheilun pelisäännöt. Kaikille inhimillisen toiminnan alueille leviävässä kilpailussa on kysymys primitiivisestä vaistotoiminnasta, ei ihmisen henkisestä kehittyneisyydestä eikä älyn suuntaamisesta produktiivisesti niin, että ”terveen” kilpailun varassa lepää koko globaali talous.
Ihmiskunta – ja samalla globaali talouskin – voisi paremmin, jos kilpailu ja kilpailuhenkisyys ei määrittäisi kaikkea toimintaa. Toisenlaisia näkökulmia avaa merkittäviin kansainvälisiin tutkijoihin vedoten tutkija Ari Turunen uudessa teoksessaan Ettekö te tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden historiaa (Atena 2010).
Turunen kartoittaa ihmisen hybristä eli ylimielisyyttä antiikin ajoista lähtien ja omistaa luvun myös loputtomalle kilpailuhenkisyydelle.
Kaikki kulttuurit eivät ole kilpailuhenkisiä. Lähetyssaarnaajat yrittivät aikoinaan viedä kristittyjen Jumalan lisäksi myös mainiota länsimaista kilpailuhenkeä Australian ja Papua-Uuden Guinean alkuperäisasukkaille opettamalla heitä pelaamaan jalkapalloa. Mutta alkuasukkaat eivät innostuneet voittamisesta vaan pelasivat, kunnes maalit olivat tasan.
Äärimmäiseen kilpailuhenkisyyteen on johtanut länsimaisten yhteiskuntien egokeskeinen onnellisuuden jahtaaminen, sanoo Turunen. Itsekeskeisyyden vuoksi kadotamme yhteisöllisyyden ja hukumme yksilöllisyyden mereen. Onnellisiksi emme suinkaan tule, koska ahneudella ja kilpailemisella ei ole rajoja.
Kysymys ei ole jalosta kilvasta vaan sen katsomisesta, kuka on todellinen alfauros, valtias. Jos valtiutta ei myönnetä, hankalaa tulee, kuten Urho Kekkosen ja Pekka Herlinin sattuessa samalle hiihtoladulle. Turunen referoi John Simonin kirjoittamaa Pekka Herlinin elämäkertaa, jossa kerrotaan Herlinin kerran osallistuneen Kekkosen hiihtoretkelle. Kekkosta ei ladulla saanut ohittaa, hänen piti lähteä ensimmäisenä ja olla ensimmäisenä perillä. Herlin oli semmoinen alfauros, ettei tätä kestänyt: hän ohitti presidentin ja oli ensimmäisenä perillä. Se oli Herlinin viimeinen vierailu Kekkosen ladulla.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 