Hetket jotka jäivät 25
Yhtenä jännityselokuvan kuningaslajeista voi pitää elokuvaa vankilapaosta.
Yleensä pakoelokuvissa suurin osa ajasta näytetään paon valmistelua. Lakanoista punotaan köyttä ja vähistä tarpeista muokataan elokuvasta riippuen koukkuja muurien ylitykseen tai työkaluja muurin alta kaivautumiseen. Ulkonaista toimintaa on vähän ja silti katsojan on pysyttävä pihdeissä.
Jaqcues Beckerin kolmesta jännäristä (Rakastajatar ja Älkää koskeko ovat ne muut) Loukku (Le Trou, 1960) onnistuu tavoitteessa täysin, ja enemmän. Elokuva on säilyttänyt arvoituksellisuutensa näihin päiviin asti. Pääosanesittäjät ovat kaikki amatöörejä ja yksi heistä kääntyy alkajaisiksi autoremontista kohti kameraa sanoen tarinan oleva tosi, hänen oma tarinansa.
Ehkä näin onkin.
Loukussa neljä vankia jakaa saman sellin. Pakosuunnitelmat ovat jo pitkällä, kun selliin heitetään vielä viideskin mies. Karskin, mutta toisilleen äärimmäisen solidaarisen nelikon vastapainoksi viides on erilainen ja epäilyttävä.
Loukkua katsoessa pitää välillä muistuttaa itseään hengittämään, niin tiukasti elokuva pitää otteessaan, niin paljon katsoja toivoo viisikon onnistuvan ja niin paljon hän pelkää tulokkaan olevan petturi.
Mutta mistä Loukku oikeastaan kertoo? Vankilapaon valmistelusta, vai niin kuin myös on tulkittu, luokkataistelusta.
Sellin alkuperäinen nelikko on käsistään huipputaitava, kekseliäisyydessään nerokas ja ruumiinrakenteeltaan vankka. Työläisiä siis.
Tulokas Gaspard on hintelä ja passiivinen. Hän osallistuu paon valmisteluun, mutta hänen ei näytetä tekevän varsinaista työtä. Tulokas vain nauttii toisten tekemän työn hedelmistä.
Ilmiselvä porvari, joka on aina valmis liittoutumaan työväenluokan vihollisten kanssa pelastaakseen oman nahkansa?
Gaspardin vastakohta on Jo, joka ei aio osallistua pakoon, koska tietää, että sen jälkeen poliisit kiusaisivat hänen sairaan äitinsä hengiltä. Silti Jo osallistuu paon valmisteluun yhtä uutterasti kuin muutkin työmiehet.
lehti 