Elinkeinoelämä lobbasi nuorison passiiviseksi

Politiikka ei kiinnosta nuoria. Nuoret ovat laiskoja äänestämään. Totta. Jo kymmenen vuotta sitten tehdyn koulusaavutustutkimuksen (CIVED) mukaan suomalaisnuoret olivat 28 maan nuorista kaikkein vähiten kiinnostuneita politiikasta ja arvostivat vähiten esimerkiksi kansalaistoiminnan tärkeyttä.

Suomalaisnuorten poliittinen passiivisuus ei ole mikään vahinko, vaan pitkäjänteisen ja määrätietoisen, mutta samalla hyvin salaisen vaikuttamistyön tulos. Asiaa selvittänyt Jyväskylän yliopiston dosentti Sakari Suutarinen sanoo, että lobbaustyön hoiti Vapaan koulutuksen tukisäätiön -nimellä toiminut organisaatio. Säätiötä on luonnehdittu Suomen teollisuuden keskusliiton (STK) ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) todelliseksi taistelu- ja vaikuttamisorganisaatioksi.

Historiaa ja yhteiskuntaoppia Jyväskylän normaalikoulussa opettava Suutarinen ryhtyi penkomaan asiaa tutkailtuaan CIVED-tutkimuksen tuloksia, jotka eivät todellakaan mairitelleet Suomen koululaitosta.

Vapaan koulutuksen tukisäätiön jäljille Suutarinen pääsi vuonna 2004 julkaistun dosentti Jari Leskinen tutkimuksen pohjalta. Sitä ennen säätiöstä ei julkisuudessa ollut puhuttu juuri mitään, vaikka sen toiminta käynnistyi jo 1970-luvun puolivälissä.

Leskisen tutkimuksen antaman yleiskuvan mukaan työnantajapiirien säätiö näytti onnistuneen kutakuinkin kaikessa, mihin se pyrki vaikuttamaan. Säätiön kenttätason toimintaan ja konkreettisiin asiasisältöihin paneutuneen Suutarisen mukaan säätiö toimi niin tehokkaasti, että lopulta teki itsensä tarpeettomaksi. Säätiön edustama ajatusmaailma ja sen päämäärät tulivat paljolti vallitseviksi maan koulutuspolitiikasta päättäneiden keskuudessa.

”Vallankumousta torjumaan”

Vapaan koulutuksen tukisäätiö syntyi vasemmistolaisella 70-luvulla estämään ”mahdollisen vallankumouksen koululaitoksessa”. Toiminnan keskeiseksi päämääräksi linjattiin vasemmistolaisen opetushallinnon johdon ja sen virkamieskunnan edustaman koulutuspolitiikan vastustaminen.

Työnantajapiirien rahoittama säätiö ryhtyi vaikuttamaan suoraan nimityspolitiikkaan ja asioiden valmisteluun hallinnossa. Järjestö perusti tiedusteluverkon opetushallinnon sisälle. Säätiö värväsi porvarillisten ja sitoutumattomien virkamiesten keskuudesta palvelukseensa kolmisensataa salaista yhdyshenkilöä. Suutarisen mukaan vain satakunta heistä oli tarkemmin perillä säätiön toiminnasta.

– Säätiön toiminta perustui pieniin erikoisryhmiin. Yhdyshenkilö saattoi tietää vain oman pienryhmänsä tai ainoastaan yhden osoitteen, jonne piti toimittaa tietoja. Säätiössä sovittiin, ettei sen toiminnasta puhuta ulkopuolisille.

Säätiön toiminnanjohtajan Jaakko Ahon tehtävänä oli sitoa eri ryhmien tekemiset yhteen. Aho muun muassa kopioi saatuja salaisia asiapapereita ja huolehti niiden jakelusta eteenpäin.

Pienten ryhmien toimintaa johti koordinaatioryhmä puheenjohtajanaan STK:n koulutusosaston päällikkö Matti Peltonen. Vielä sen yläpuolella oli niin kutsuttu Tornin ryhmä, joka sai nimensä kokousten pitopaikan, hotelli Tornin mukaan. Siinä ryhmässä porvarillisen puolen johtavat virkamiehet ja poliitikot kohtasivat toisensa. Tornin ryhmä oli Suutarisen mukaan hyvin haluttu paikka.

Säätiön vaikutusvaltaa kuvaa myös se, että sen pienessä piirissä tehtiin niin keskustapuolueen ja muidenkin porvaripuolueiden eduskuntaryhmien ryhmäpuheenvuorot, kun eduskunnassa käsiteltiin koulutuspoliittisia asioita. Vasemmistoaallon hiipuessa 1970-luvun kuluessa säätiön toiminta muuttui entistä enemmän sen omien taustajärjestöjen etujen ajamiseksi

Kouludemokratia ajettiin alas

Vaikka säätiö lähti alunperin liikkeelle vastustamaan ”äärivasemmistolaista vallankumousta”, säätiön johdossa määriteltiin kouludemokratia ylipäätään haitalliseksi ja vastustettavaksi. Suomessa ei Suutarisen mukaan tyydytty vain vähentämään kouluneuvostojen tehtäviä, vaan kouluneuvostot yksinkertaisesti lakkautettiin.

– Pohjoismainen malli on ollut sellainen, että nuoret on ajettu sisään demokratiaan koulussa. Sen jälkeen kun kouluneuvostot ajettiin alas, ei Suomen koululaitoksessa ole ollut enää edellytyksiä demokratiakasvatukseen.

Suutarinen muistuttaa, että Suomi on ainut pohjoismaa, jossa kouluneuvostot on ajettu alas.

– CIVED-tutkimus osoitti, että Suomi on kuta kuinkin yksin tällä linjalla, ettei nuorille mahdollisteta sen enempää tutustumista vaikuttamiseen kuin myöskään vaikutusmahdollisuuksia.

Demokratia- ja kansalaiskasvatuksen väheksyminen näkyy Suutarisen mielestä paitsi koulun tuntijaossa myös opetussisällöissä.

– Historian puolella oppiminen painottuu kansalliseen suurkertomuksen omaksumiseen, ja yhteiskuntaopissa puolestaan korostuu mekaaninen ja muodollinen yhteiskunnallinen päätöksenteko. Sen sijaan osallistamisen ja vaikuttamisen tavoitteisiin ei tahdota päästä.

Johdonmukaista kouludemokratian poistamisen kanssa oli Suutarisen mielestä se, ettei muutakaan yhteiskunnallista aktiivisuutta tukevaa yhteiskuntaopetusta ole voitu peruskoulussa kehittää.

– Meidän koulujemme yhteiskuntakasvatus on viimeiselle luokalle myöhästetty, siinä on aukkoja ja se on muodollisiin asioihin painottuva. Ja demokratiakasvatushan koulusta oikeastaan puuttuu.

Lähellä tietoista syrjäyttämistä

Demokratiakasvatuksen laiminlyönnissä ei Suutarisen mukaan olla kaukana nuorten tietoisesta syrjäyttämisestä.

– Osallistaminenhan on syrjäyttämisen vastakohta. Kun kouluneuvostot aikoinaan jäivät pois, se tarkoitti sitä, että oppilaat ja nuoret menettivät sananvaltansa sekä luokan että koulun asioihin. Opettajatkin menettivät sananvaltansa koulun asioihin, mutta säilyttivät sen sijaan ehdottoman luokkakomennon.

Suutarisen mielestä suomalaisessa koulussa korostuu nykyään tulosvastuullinen yritysmaailman johtajamalli, jossa tulosvastuullisena johtajana toimii rehtori.

– Peruskoulu jäi ulkoisesti olemaan, mutta sen sisältö muuttui 80-luvulla tietynikäisten lasten ja nuorten koulusta astekouluksi, jossa tavoitteena on seuraava kouluaste. Nyt koulussa kilpaillaan seuraavalle kouluasteelle pääsystä ja hyvistä arvosanoista, eikä eletä ihmisinä ja yhdessä. Ja yhteisöllisyys on vähentynyt.

Koulukiusaamisesta ja kouluväkivaltatapauksista keskusteltaessa on yhteisöllinen taso jäänyt Suutarisen mukaan yksilöön keskittyvän psykologisoinnin varjoon.

– Jos demokratia on sitä, että kaikkia kuullaan, niin kyllähän se on aika tehokasta kiusaamisen ja syrjäytymisen vastustamista. Samalla pidetään huolta sekä omista että muiden demokraattisista oikeuksista.