Taiteilijat
Hannes Heikura (s. 1958) on moneen kertaan palkittu lehtikuvaaja, joka nykyään toimii free-lancerina.
Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Sanni Seppo (s. 1960) ovat tulleet tunnetuiksi metsän kulttuuristen ja henkisten arvojen puolestapuhujina.
Kaiken voi kuvitella: mitä on tapahtunut ennen ja mitä jälkeen kuvan ottamisen.
Puu on 3 000 vuotta vanha ja rungon halkaisija useita metrejä. Jopa valokuvaan vangittuna se on vaikuttava.
Ja miten mitättömän pieneltä kaikki sen rinnalla tuntuukaan: Aika, ihminen, hallitusneuvottelut, minä.
Toisessa kuvassa valaistu ja aidattu ravintolan terassi. Se kelluu kuin lautta asfalttiulapalla, keskellä ei mitään. Vaikka kuvan paikka on tuttu, sen tunnistaa vasta kuvatekstin perusteella: Helsingin vanha linja-autoasema.
Tennispalatsissa, Helsingin taidemuseossa, avautuu kaksi tunnelmaltaan hyvin erilaista valokuvanäyttelyä, jotka vastakohtaisuudessaan täydentävät toisiaan.
Molemmat kuvaavat tiloja, maisemia. Vyöhykkeitä, jotka konkreettisuudessaankin saavat ajattelemaan mielentiloja.
Toisen näyttelyn kuvissa voi nähdä jotain harvinaista; koskematonta metsää. Betonia ja asfalttia ei näy. Toisessa kaikki on ihmisen muokkaamaa ja rakentamaa, puut on rajattu pois.
Yksinäisten hämärä vyöhyke
Hannes Heikuran kuvissa museon ensimmäisissä kerroksessa näyttäytyy Helsinki, jonka kesäpäiväkin on musta.
Jyrkät varjot, urbaaneja maisemia viipaloivat valon kaistaleet ja ihmisten silhuetit muodostavat ajattoman ja paikattoman vyöhykkeen, Dark Zonen.
Vyöhyke -ajatuksen Heikura kertoo lainanneensa Tarkovskilta, Stalker -elokuvasta.
Heikuran Helsinki näyttää ja ei näytä tutulta. Paikkoja ei tunnista, mutta tunnelman kyllä. Auringonpaisteellakin siinä on jotain lohdutonta.
Dark Zone on yksinäisten ihmisten kaupunki. Niin kuin kaikki kaupungit ovat.
– Kaupungissa on suuri joukko ihmisiä, mutta kaikki kulkevat eri suuntiin, sanoo Hannes Heikura.
Heikuran kuvissa jopa koira näyttää lokakuun viistossa valossa yksinäiseltä.
– Kaiken voi kuvitella: mitä on tapahtunut ennen ja mitä jälkeen kuvan ottamisen.
Näyttelyn kuvia Heikura kuvasi vuoden ajan, marraskuusta marraskuuhun. Väliin mahtui poikkeuksellisen luminen talvi ja poikkeuksellisen helteinen kesä. Vuodenaikoja ei silti juuri erota toisistaan.
Kuvien vuodenaika on yksinäisyys; hämärä vyöhyke.
Haltioituminen, rakkaus, raivo
Haisumantumukula. Himmihapero. Karhu. Tähkäkeijukas. Kuukkeli. Outopäpsiäinen…
Kun nousee Heikuran hämärältä vyöhykkeeltä kohti toisen kerroksen Kultaista metsää, tunnelmaan virittävät Suomen metsistä katoamassa olevien lajien nimet.
Uhanalaisia lajeja on tuhansia, Tennispalatsin seinässä lukee niistä vain murto-osa.
Kultainen metsä -näyttelyssä valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo pohtivat ihmisen asemaa luonnossa. Metsää he ovat kuvanneet aiemminkin, eivätkä kyllästy.
– Eettiset ja moraaliset elämisen ehdot ymmärtää parhaiten metsässä, sanoo Kovalainen.
– Samalla tajuaa oman pienuutensa, paikkansa miljoonien vuosien kiertokulussa.
Ihmisen maapallon metsiin kohdistamaa muokkaustyötä ei voi laskea osaksi tätä kiertokulkua, sillä sen rajuutta ei voi verrata mihinkään luonnostaan tapahtuvaan muutokseen.
Metsä herättääkin Sanni Sepossa sekä vahvan rakkauden että raivon.
– Tätä näyttelyä tehdessä liikuimme hienoissa vanhoissa metsissä, joissa pystyssä olevat puut ovat 500 -vuotiaita ja maassa makaavat kelot tuhannesta kahteentuhanteen. Siinä tajuaa luonnon suuruuden ja mielettömän, syvän ajan kulumisen ja oman roolinsa siinä.
Metsästä haltioitumisen jälkeen tulee raivo. Luonnonmetsiä on Suomessa jäljellä vain muutamia prosentteja koko metsäalasta.
– Minkä takia näitä ei ole enempää, miksi metsäluontomme on muutettu puupelloksi?
Kultaisessa metsässä soi viulu
Kovalaisen ja Sepon näyttely koostuu kolmesta osasta.
Henkien saarella pohjautuu kuvausmatkaan Shikokun saarelle, Japaniin. Valokuvasarjat ikuistavat saaren pyhiä puita ja šintolaisia pyhäköitä sekä kuvaavat šintolaisuuden ydintä eli sitä kuinka kaikki on yhtä jumaluutta eli kamia.
Hiljaa huojuu korven honka näyttää välähdyksiä suomalaisesta luonnon-tilaisesta metsästä, joka on kehittynyt tuhansien vuosien aikana monimutkaiseksi ekologiseksi järjestelmäksi. Niin monimutkaiseksi, ettei ihmisen mielikuvitus riitä siitä kuvittelemaan.
Metsänhoidollisia toimenpiteitä valottaa teollisuuden vaikutuksia Suomen metsiin. Kuviin on tallennettu silmänkantamattomat puupellot, viivasuoraan ojitetut suot ja maailman tihein metsäautotieverkosto.
Osioon liittyy myös Sateenkaaren pää – lyhytelokuva ja Metsäpuhetta-elokuva. Jälkimmäiseen musiikin on säveltänyt Sanna Salmenkallio.
– Metsää ja puuta kohtaan alkoi tuntea uudenlaista kunnioitusta elokuvanteon myötä, säveltäjä kertoo.
Elokuvan musiikki soitetaan pelkästään puisilla soittimilla. Hyvissä soittimissa soivat vanhat puut, vapaina kasvaneet.
– Oma viuluni on parisataa vuotta vanha, mutta jo ennen sitä se on seissyt satoja vuosia metsässä.
Salmenkallio on luonut myös näyttelyyn äänimaiseman, viululla tyyliteltyjä metsän ääniä.
Heikura: Dark Zone ja Kovalainen & Seppo: Kultainen metsä. Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi, Salomonkatu 15. 17.6. – 4.9.2011.Avoinna: ti-su 11-19, ma suljettu. Liput: 8/6 euroa, alle 18 v. ilmaiseksi. Perjantaisin ilmainen sisäänpääsy klo 11-16.
Taiteilijat
Hannes Heikura (s. 1958) on moneen kertaan palkittu lehtikuvaaja, joka nykyään toimii free-lancerina.
Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Sanni Seppo (s. 1960) ovat tulleet tunnetuiksi metsän kulttuuristen ja henkisten arvojen puolestapuhujina.
Kaiken voi kuvitella: mitä on tapahtunut ennen ja mitä jälkeen kuvan ottamisen.