Keskusta asettaa lokakuun lopulla Helsingin jäähallissa presidenttiehdokkaakseen kunnia-puheenjohtajansa Paavo Väyrysen, 65. Valinta on tietenkin keskustan oma asia. Muut ovat kuitenkin sivusta – välillä ehkä hieman huvittuneinakin – seuranneet valintaprosessin saamia eri käänteitä. Välillähän paras vaihtoehto ehti jo olla kuka-tahansa-muu-kuin-väyrynen.
Haastajaa ei löytynyt ja monenlaista mutkaa on ollut matkassa muutenkin. Siksi keskustajohto asettelee nyt sanansa harkitun pidättyvästi. Voiton uhosta ei ole tietoakaan muilla kuin ehdokkaalla itsellään. Selvää on, että puheista huolimatta keskusta ei lähde presidentinvaaleihin yhtä jalkaa omaa ehdokastaan tukien. Itsetietoinen Väyrynen jakaa myös keskustalaisten mielipiteet. Osa aktiiviväestä on jo liputtanut Niinistön puolesta.
Kevään vaaleissa rajun tappion kärsinyt keskusta ei ole vielä toipunut menetyksistään. Virta vie yhä puolueesta poispäin, kannatusmittauksetkin kertovat alamäen jatkuvan. Myös oppositiopolitiikan käynnistys on ollut haparoivaa. Perussuomalaisten pelossa keskusta poukkoilee ilman selkeää linjaa.
Presidentinvaaleissa puolue olisi voinut kirkastaa kuvaansa. Miten mahtaa käydä nyt, kun puolueen johto ja valtavirta ovat monista isoistakin kysymyksistä eri linjoilla presidenttiehdokkaansa kanssa? Mielenkiintoista on nähdä, tuoko Väyrynen vaalikeskusteluihin omia vain puolueensa linjanvetoja?
Voi tietysti käydä niinkin, että Väyrysestä tulee tietynlainen protestiehdokas, joka syö myös perussuomalaisten kannatusta. Väyrysen persoona on sellainen, että Väyrys-ilmiön syntymistä ei kannata sulkea pois. Hän on joka tapauksessa selkeä anti-Niinistö tai anti-Lipponen. Soinin kanssa hän kisaa samoista äänestäjistä.
Kun presidentin valtaoikeudet kapenevat entistään, niin pintaan nousevat ehdokkaiden arvot. Monille on tosin mahdoton kuvitella sellaista tilannetta, että kansainvälistyvässä maailmassa Paavo Väyrynen olisi Suomen arvojohtaja.
lehti 